fi

Blogi

6.4.2022 Yhteisöllisyyden kuolema

15.1.2022.  Ympäristödiktatuuri − ilmastonpelastuksen totalitarismi

15.1.2022.    Lintujen katoaminen. Luonnonsuojeluideologia uhkaa  lintulajistoa

28.9.2020.  Syntyvyys ‒ uuden sukupolven synnytyslaitos pelastaa ihmislajin

15.1.2022.    Kuntien kuolema

Matti Sarmela

  • 15.1.2022

Ympäristödiktatuuri − ilmastonpelastuksen totalitarismi

  • Onko ilmastonmuutoksen torjumisesta tulossa ideologia, joka alistaa kansat uuteen totaaliseen kulttuurijärjestelmään - maapallon lopulliseen hir­muvaltaan?

Ympäristösyntiset. Maapallon pelastamisessa ollaan lähestymässä vaihetta, jolloin kaiken uutisoinnin pitää palvella ilmastoideologian vahvistumista. Seuraava vaihe on il­mastohegemonia, jolloin alkaa vastustajien julkinen etsiminen ja lopuksi siirrytään ym­päristödiktatuuriin, jolloin kaikki jotka eivät ole mukana samassa kuorossa, syyllistetään ja elimi­noidaan, jotta maailma voitaisiin pelastaa. Luonnonsuojeluaatteen ottavat hal­tuunsa eri­laiset me­dianarsistit ja ilmastopoliitikot, joiden tavoitteena on julkisuus ja valta. Ideologia muuttuu häikäilemä­ttömäksi poliittisen ja kulttuurisen vallan tavoitteluksi.

Ympäristöahdistus on jo alkanut. Media nostaa esille nuoria, joille nykyiset ilmastotoi­met aiheuttavat syviä psyykkisiä ongelmia ja syyttävät yhteiskuntaa oman ja tulevien lastensa elä­män tuhoamisesta. Ihmiskunnan historian vaiheissa kaikki totalitaariset ideologiat ovat käyttäneet lapsia häikäilemättömästi hyväkseen, mm. Ruotsin noitavai­nojen oikeuden­käynneissä n. 40 % ilmiantajista oli lapsia. Ruotsissa on jo löytynyt joku julkkisperheen oma tei­nityttö, joka saa mediassa maailmanlaajuisen huo­mion syyllistä­mällä raivokkaasti edelliset sukupol­vet, omat vanhempansa, koko yhteis­kunnan. Media­huomiosta eivät enää kilpaile kouluampujat, vaan ympäristöraivoajat, jot­ka haluavat luo­da uuden lynk­kausideologian.

Ideologioiden hirmuvalta on perustunut vastustajiksi luokiteltujen dehumaanistami­seen, moraaliseen epäinhimillistämiseen. Järjestelmän vastustajat on tehtävä eettisesti kelvottomiksi, epäihmisiksi, jotka voidaan eliminoida, poistaa hyvien oikeauskoisten kansalais­ten yhteiskunnasta. Maapallon pelastamisesta halutaan tehdä jokaisen yksilön moraali­nen velvollisuus, yhdenmukainen elämisen malli, josta poikkeaminen on kuole­mansynti. Kuluttajien syyllistäminen on jo käynnissä, yhä useammat julkisuuspyr­kyrit masinoivat kauhukuvia, luovat uusia ja uusia välttämättömyyksiä, määrittelevät ympäris­tösyyllisiä, kunnes kuluttajaa ympäröi yhä ankarampi oikeiden elintapojen normisto.

Moraalinen tuomitseminen on jatkuvasti tiukentuva prosessi, jota on hyvin vaikea py­säyttää. Ympäristöhurskaiksi julistautuvat alkavat kilpailla maapallon pelastamisesta ja löytävät aina uusia ja uusia "hyviä ympäristötekoja", joita kaikkien "vastuullisten" ihmis­ten on tehtävä, ettei heitä leimattaisi koko maapallon ja ihmiskunnan vihollisiksi. Korkeimman ympäristömoraalin vartijoilla on oltava vastaihmisiä, niin kuin diktatuureilla eliminoitavia toisinajattelijoita, jotta ne voisivat säilyttää valtansa.

Maapallon pelastamisesta ollaan jo tekemässä ihmiskunnan sosiaalisen ja taloudelli­sen elämän totaalinen johtoaate. Yhteiskunnat eivät enää yritäkään sopeutua ilmasto­muutoksiin, joita maapallolla on tapahtunut jatkuvasti, vaan ainoa mah­dollinen pelastus on ympäris­tön tieteellistekninen haltuunotto ja ihmisten valvonta.

Oppineiden luoma hegemonia. Jotkut kristinuskon osuutta vähättelevät tutkijat väittä­vät, että noitavainot syntyivät "kansanuskosta", koska monissa noitaoikeudenkäynneis­sä kyläläiset syyttivät toinen toisiaan. Noitavainojen ideologisen perustan, syyllistämisen hegemonian, loi aikansa oppineisto ja valtaan pyrkivä kristillinen meritokratia, aikansa yhteiskuntapoliitikot, joiden asema ja ura perustui keskitetyn ideologian valvomiseen. Tulevan ympäristöhysterian luovat tiedeuskonnon ideologit. Ihmiskuntaa uhkaa tieteel­listekninen ympäristödiktatuuri, jonka tekee todeksi ihmisen, luonnon ja tulevaisuuden täydellinen digitaalinen hallinta. Nykyajan ilmastouskonnon papit keksivät jatkuvasti uu­sia "noitavasaroita", vastaihmisen tuntomerkkejä, ympäristösyntejä ja ilmastorikoksia, jotka uhkaavat ihmiskunnan turvallisuutta.

Ubiikki, kaikkialle ulottuva digitaalinen kontrolli on ns. kehittyneissä länsimaissa jo lä­hes täydellistä, samoin tekniikka, jolla massojen ajattelua voidaan ohjata. Kansalaisis­ta kootaan ja tallennetaan jo lähes kaikki oleellinen tieto lapsuudesta vanhuuteen, fyysi­nen ja psyykkinen kehitys, koulumenestys, tutkinnot, suorituskyky, sairaudet, kulutustottu­mukset, hiilijalanjäljet ja saastereppu. Digitaalinen tunnistus- ja seurantatekniikka luo al­goritmiyhteiskunnan, jossa kansalaisten valvonta muuttuu automaattiseksi. Puuttuu vain valvottavien julkinen profilointi, kansalaishyödyllisyyden määrittely. Mutta sellainen voi­daan helposti tehdä, kun kaikki tarvittavat tiedot on jo talletettu. Täydelliset seurantaväli­neetkin on jo luotu: hiilijalanjälki ja saastereppu. Niistä voidaan tehdä osa tieteellistekni­sen ympäris­tödiktatuurin eksaktia hallintakoneistoa.

Tasa-arvoisen kulutuksen demokratia. Ideologisena perustana tulee ilmeisesti ole­maan vaatimus kuluttamisen oikeudenmukaisuudesta ja tasa-arvosta. Kun kansallisval­tiot eivät voi ohjata globalisaatiota, digitalisaatiota, robotisaatiota eikä muutakaan kehi­tystä, maailmankansalaiset voivat ylläpitää illuusiota yhteiskunnan tasa-arvoisuudesta valvomalla kulutuksen yhdenmukaisuutta, siinä täydellistyy samanlaisuuden demokratia ja yhtäläiset ihmisoikeudet. Yhteiskunta on oikeudenmukainen, tasa-arvoinen ja totaali­sesti hallittavissa, kun kaikkien maailmankansalaisten kulutusmahdollisuudet standar­doidaan. Kukaan ei saa kuluttaa niin, että maapallon pelastaminen vaarantuu eikä ylit­tää niitä normeja, joita hyvälle elämänmuodolle on asetettu.

Automatisoitu teollisuus kykenee tuottamaan kaikille kuluttajille ne perustavarat, joita standardielämässä tarvitaan eikä tavaralla ole enää tulevaisuuden yhteiskunnassa todellista merkitystä. Maailmankansalaiset voivat keskittyä luonnon palvontaan, viihtee­seen, seksiin, omaan tunne-elämäänsä... Tavarakulttuurin korvaa luonto.

Maapallon pelastamisen hegemonia tunkeutuu herkeämättä kaikkialle, julkiseen ajatte­luun, kaikkeen mitä digitaaliympäristössä tapahtuu, jokaisen yhdenvertaisen ihmisen on joka hetki tiedostettava kulutusnorminsa, elämisensä ekologiset rajat. Ympäristöhurs­kaat kilpailevat julkisuudessa elämänsä ekologisuudesta. Mitä yleisemmin ilmastonmuutos tiedostetaan, sitä kiivaammin julkaistaan kauhukuvia tulevaista kehityksestä eikä nettiraivoa ja kulutusboikottia pelkäävä yhteiskunta enää keskustele muusta kuin ilmaston pelastamisesta. Tulevaisuushorisontti kapenee, yleinen hyväksytty ajattelu köyhtyy ja dissi­dentit katoavat. Ympäristövalta muuttuu totaaliseksi diktatuuriksi, kaikki jotka yrittävät elää hiukankin toisella tavalla, eliminoidaan oikeasta ekologiayhteisöstä.

Ympäristöelämä. Kehitysuskonnon hallitsemassa postilokaalisessa kulttuurissa ihmis­elämä suhteutetaan ilmastonmuutokseen, kaikki mikä on vastoin maapallon pelastami­sen hegemoniaa, tuomitaan epämoraaliseksi, rikokseksi koko ihmiskuntaa vastaan. Oi­kea postilokaalinen ympäristöihminen asuu metropolissa ympäristönormit täyttävässä pikkuasunnossaan, ei syö eikä juo mitään, mikä voi olla ympäristövastaista, eikä kos­kaan käy valvomatta luonnossa hiilijalanjälkiä jättämässä, ja muistaa kaikissa käänteis­sä ylistää ympäristönsuojelun sankareita ja maailmanpelastuksen johtajia.

Internetissä vellovat miljoonalaumat saadaan vaatimaan poliitikoilta yhä tiukempia ympäristölakeja, teollisuus ja kauppa kilpailevat ympäristöystävällisyydellään, yhä useam­mat julkisuuspyrkyrit, taiteilijat ja tutkijat löytävät ympäristötekoja, joita jokaisen maail­mankansalaisen tulisi tehdä, ympäristöaskeetit kilpailevat herkeämättä mediassa, eikä kukaan uskalla enää erota massojen kuorosta.

Vapaa lastenkasvatus tuottaa sukupolvi sukupolvelta yhä itsekkäämpiä, narsistisia su­kupolvia, jotka elävät omien tunteittensa, tarpeittensa ja yksilönoikeuksiensa maailmas­sa eivätkä tunne velvollisuuksia toisia ihmisiä tai yhteiskuntaa kohtaa. Postlokaalisesta kulttuurissa katoaa empatia, lähimmäisyys, toisten ihmisten huomioon ottaminen. Tule­vaisuudessa ihmisen tunne-elämä on yksinäisyyttä, säälimättömyyttä, toisten ihmisten sulkemista yhä kauemmaksi omasta tunne-elämästä.

Postlokaalista mediakulttuuria hallitsevat jo säälimättömät syyttämisliikkeet, kostonhi­mon kulttuuri. Julkisuutta hallitsevat yhteiskunnan uhrit, kuten yltiöfeministit, identiteetti­ongelmaiset, woketta­jat, canceloijat, liikenneka­duilla istujat, mitä kaikkia identiteettiryh­miä mediajulkisuus vie­lä synnyttääkään. Valta­median ylläpitämä lynkkauskoneisto on jo olemassa, tai aina­kin syntymässä. Yhteiskun­nallisesti mitättömän pieni someraivoajien ryhmä hallitsee jo uuti­sointia, sensaatioiden, tyy­tymättömyyden ja vihan julkista media­bisnestä. Ilmianta­jat ja keskityslei­rien vartijat ovat aina keskuudessamme.

Ilmastohurskaat ovat moraalisesti muiden kuluttajien yläpuolella, heissä tiivistyy oi­kean ympäristöelämän koko askeesi, itsehillintä ja ilmastokuri. He ovat oikeita maail­mankansalaisia, ihmisiä joilla on erityinen oikeus johtaa kehitystä ja päättä muiden elä­mästä. Ilmaston suojelu muuttuu avoimeksi valtapolitii­kaksi.

Onko jälleen niin, että kun valvonnan välineet ovat olemassa, niitä tullaan myös käyt­tämään. Enää lapsiakaan ei tarvita ilmiantajina, algoritmit ilmoittavat jokaisen kansalai­sen ympäristökelpoisuuden. Nykypäivän lukijoille pitäisi jatkuvasti julkaista tietoa siitä, kuinka vähäisistä rikkomuksista diktatuurien viholliset on tuomittu pitkääkin pitempiin vankeusrangaistuksiin, lähetetty keskitysleirille tai teloitettu. Historioitsijat ovat laske­neet, että kommunistimaiden vainoissa on tapettu yli 100 miljoonaa "kansan vihollista", kuin monta miljoonaa ihmisuhria tarvitaan, kun on pelastettava koko maapallo.

Digitaalikulttuurissa yksittäisten ihmisten eliminoiminen on helppoa ja huomaamatonta, supertehokasta. Kun yhteiskunnan kaikki toiminnot on digitalisoitu, jokaisen ihmisen on oltava mukana järjestelmässä, otettava otsaansa "pedon merkki", ilman sitä ei voi "os­taa eikä myydä", ei kuluttaa eikä tehdä työtä, ei syödä eikä juoda, ei olla olemassa. Ilmi­annettujen ympäris­tösyntisten elämä voidaan lopettaa yksinkertaisesti poistamalla hei­dän koodinumeron­sa keskustietokoneesta, maailmanaivoista.

(Tuli taas sanotuksi jotain, jota kehitysuskonnon yhteiskunnassa ei saa sanoa. Mutta se kehitys, josta vuosikymmenien aikana olen kirjoittanut, on monin tavoin käymässä to­teen. Ehkä ympäristödiktatuuria ei synny, koska se ei lupaa kaikkea aineellista hyvää, vaan pikemminkin niuk­kuutta ja kieltäytymistä. Mutta onko ideologia jälleen suurempi kuin ihmiselä­mä?)

(22.5.2019)


Matti Sarmela

15.1.2022

Lintujen katoaminen. Luonnonsuojeluideologia uhkaa lintulajistoa

Kuinka linnut kuolevat. Olen Päijänteen saaressa seurannut 60 vuotta lintujen pesintää ja mielestäni pihapiirin lintujen katoamiseen suurimpana syynä ovat haukat ja pöllöt, jotka viime vuosikym­menten aikana ovat olleet lintujensuojelun ykköskohteita, ja tietenkin myös varikset, tikat ja oravat, nekin kuuluvat nyt totaalisen suoje­lun piiriin. Vuosikymmeniä sitten meidän vanhassa luhtiaitassa pesi säännöllisesti räys­täspääskyjä ja muita pihalintuja, mökin terassilla asui harmaasieppo, ladossa västäräk­ki; peipposia, kivitaskuja, ja rastaita oli paljon, samoin kahlaajia, suokukotkin kisailivat rantanii­tyllä. Kahlaajat ovat hävinneet lähes kokonaan, viime vuonna oli syöty lehtokurppakin. Kaikki avopesiä tekevät lintulajit ovat vähenemistään vähentyneet, pihapiiriin jäivät vain sellaiset, jotka pesivät pöntöissä; nyt ei ole juuri kirjosieppoja­kaan, jäljellä ovat vain talitintit. Saaren ympä­ristö tuskin on köyhtynyt siitä, mitä se oli 1960-luvulla, jolloin Pohjois-Päijänteen vesi oli täysin saastunutta, melkein lipeävettä.

Viimeistä edellinen räystäspääskypari pesi meidän mökin kurkihirren päällä, kun raken­sin terassin seinää 10 sentin päähän sen pesästä. Vaikka kuinka hakkasin ja sahasin, niin pääskyset eivät siitä häiriintyneet, vaan kasvattivat poikasensa ja saivat ne lentoon; koko pesye kävi silloin tällöin ter­vehtimässäkin meitä. Seuraavana kesänä räystäspääs­ky pesi verstaani oven yläpuolella ja kasvatti sinä kesänä toisenkin poikueen. Me kuljimme samasta ovesta. Mutta sit­ten lähistölle ilmestyi ampu­haukka ja pääskyset katosivat, ne käyvät vielä keväisin tutkimassa kaikki rakennukset, mutta eivät jää pesimään. Pihois­sa pesivät linnut turvautuvat ihmiseen, ne alkavat mieluiten rakentaa pesää, jos kesä­mökillä on jatkuvasti asukkaita.

Räystäspääskyjen vii­meisiä turvapaikkoja ovat olleet venesatamat. Ne ovat siirtyneet pesimään laiturien ja vanhojen maantiesiltojen alle, jonne eivät oravat eivätkä variksetkaan pääse. Meillä Päi­jänteellä silkkiuikut eivät ole enää moniin vuosiin kyenneet kasvattamaan aikuisiksi enempää kuin kolme poikasta kesässä, useampaa ne eivät kykene suojelemaan harmaalokkeja ja muita saalistajia vastaan. Räkättirastaskaan ei pesi enää metsässä, vaan pihapuissa tai rakennusten nurkissa. Kalalo­kitkin ovat siirtyneet pesimään aitan katolle. Nykyisin esimerkiksi haahkojen pesät säilyvät enää vain talojen pihoissa, ja kun haukat ja pöllöt levittäytyivät kaupunkeihin, Katajanokaltakin pulut ka­tosivat, muuttivat maalle; muutaman pulun söi kanahaukka meidänkin terassilla. Satakielet katosi­vat, kohta taitavat mennä mustarastaatkin. Lehdissä on julistettu suurena luonnonsuojelun saavutuk­sena, kuinka merikotkille on syntynyt ennätysmäärä poikasia, tällaiset ilouutiset tietävät haahkojen ja muiden vesilintujen häviä­mistä Suomen vesiltä.

Ainoat vesilinnut, joiden poikueet näyttävät säilyvän, ovat si­nisorsa, rantasipi ja tavi. Sorsaa aina­kin lokit pelkäävät. Se tarttuu leveällä nokallaan lokin siipeen tai jalkaan ja ravistaa sen poikki. Sorsa voi todella vatkata lokkiparan hengiltä. Tavin poikaset ovat jo pienestä pitäen vikkeliä sukel­tajia, niitä ei helposti tavoiteta. Joutsenilla on nel­jä poikasta niin kuin ennen­kin ja kalalokeilla kaksi, mutta niitä puolustaakin koko yhdyskun­ta. Pari vuotta sitten (2019) saareen ilmestyi kurkipari ja lä­histölle haikaroita; joutsen, kurki ja haikara, sii­näkö ovat vesilinnut, jotka tulevat enää selviämään petolintujen suojelun aikakaudella.

Turvaton elinympäristö. Nykyisen luontoideologian jatkuessa kaikkia talonpoika­iskukulttuurin ai­kana Suomen levinneitä pihalintuja uhkaa häviäminen. Ennen pihapiiriin tulleet haukat ammuttiin ja naulattiin siivet levällään aitan oven yläpuolelle varoitukseksi muille. Lähellä olevat lokinpesät hä­vitettiin. Orava oli riistaeläin, se ei tullut ihmisten pi­hoihin, eivätkä varikset ja harakatkaan, ne us­kaltautuivat vasta syksyllä tunkioille ja rii­hen nurkille. Nykyisin maaseudun yleisin pihalintu on va­ris. Kaikki oli kohtalaisen hyvin vielä silloin, kun petolinnut ja lokit kävivät syömässä kaatopaikoil­la, mutta nyt ei mikään ole enää turvassa.

Linnuilla, kuten räystäspääskysillä on oma kulttuurinsa ja elämän strategiansa. Ennen perimistä ne tutkivat tarkasti, mitä uhkia ympäristössä on, ja ymmärtävät hyvin, että jos paikalla on paljon peto­lintuja, tikkoja tai oravia, niiden poikaset syödään ja kesän pesiminen menee hukkaan. Jos Suomes­ta ei enää löydy turval­lisia elinympäristöjä, linnut muuttavat johonkin muualle.

Asiantuntijat ovat kertoneet minulle, ettei lintujen katoamisen syynä ole turvattomuus, vaan elin­ympäristön köyhtyminen, ravinnon puute, maatalous, soiden ojittaminen, muuttomatka Afrikkaan, ilmaston muutos... Jopa asuintalojen pihapiirit ovat liian köyhiä, istutuksia on liian vähän eikä ra­vintoa riitä. Minusta asia on päinvastoin. Pihat ovat jatkuvasti rehevöityneet, koko maa on pusikoi­tumassa umpeen. Ennen ei omakotitalojen pihoissa kasvanut juuri mitään, pari sireenipensasta, maalaistaloista nyt puhumattakaan. Entisaikaan ei hämäläisissä eikä karjalaisissa talonpoikaiskylis­sä kasvanut edes puita ja pihan ruohonkin söivät lampaat, mutta siellä oli turva. Nykyisin pihat on pikemminkin istutet­tu jo niin täyteen, etteivät linnut koe niitä turvallisiksi, ne eivät viihdy tiheiköis­sä, vaan puoliavoi­missa puistoissa ja puutarhoissa, joissa on näkyvyyttä.

Pääskyset ovat kuulemma siirtyneet venesatamiin ja siltojen alle, koska lehmien vähennyttyä ei ravintoa ole muualla kuin järvillä. Meidän saaressa oli aikoinaan paljon pääskysiä, vaikkei maatilo­ja ollut lähistöllä, vesi oli täysin lipeävettä eikä rannoilla kasvanut edes järviruoko. Tänä päivänä meidänkin saaren rantoja kiertävistä ruovikoista löytää varmaan ravintoa siinä kuin laiturien altakin.

Pahimpia peipposten ja muiden pikkulintujen pesien hävittäjiä ovat tikat, ne kiertävät jatkuvasti saarta ja tutkivat jokaisen puun. Kun olen seurannut, kuinka käpytikka tuhoaa systemaattisesti saa­ren peipon pesät, tuntuu epäuskotavalta, että niiden häviämisen syynä on ravinnon puute tai ilmas­tonmuutos. Luonto korjaa itsensä, linnut sopeutuvat ravinnon vaihteluihin, mutta kun ampuhaukka alkaa istuskella pihapuussa, pikkulinnut katoavat enkä tiedä tulevatko ne enää takaisin. Jäljelle jää vain muutama sulka.

Totaalinen luonnonsuojelu, kaikkien lintujen, ennen kaikkea petolintujen määrän kasvattami­nen, on muuttanut pysyvästi eri lajien, ennen kaikkea petolin­tujen ja niiden saalislajien välisiä suhteita. 1960-1970 -luvulla maatalouden rakennemuutos lopetti Suomesta pientilat, pienviljelijöiden kult­tuurin, ja muutti kokonaan sen pihapiirin, johon vuosisatojen kuluessa Suomeen levin­neet pikkulin­nut olivat sopeu­tuneet. Entisaikaan oli tapana, että talojen päädyissä oli avoin luukku, josta pääskyset pääsivät vintille pesimään. Nykyisissä rakennuksissa on tuskin edes paikkaa, johon pikkulinnut voisi­vat tehdä pesänsä. Kun nyt on syyllistetty karjatilalliset ja aletaan vaatia, että maatiloilla tulee olla bio­reaktori, alkaa uusi rakennemuutos. Maatalous muuttuu agroteollisuu­deksi, automatisoiduksi suurtuotannoksi, jonka luomaan teknoympäris­töön tuskin monet nykyi­sistäkään lintulajeista voivat jäädä pesimään. Muuttomatka Afrikkaan on varmaankin yksi syy lintujen vähenemiseen, mutta jos­pa tulevaisuudessa pikkulinnut eivät enää muuta meille asti, koska Suomi on niille liian vaarallinen pesimisympäristö.

(Alkuperäinen 30.8.2019)



Matti Sarmela

28.9.2021

Syntyvyys ‒ uuden sukupolven synnytyslaitos pelastaa ihmislajin

Uusi totaalinen rakennemuutos. Rakennemuutos digitaaliympäristöön synnyttää uni­versaalin yhtenäiskulttuurin, jossa ei ole enää mitään vanhoja yhteisörakenteita, tuskin edes kansallisvaltioita, jotka kykenisivät huolehtimaan maailmankansalaisten sosiaali­sesta tur­vallisuudesta tai työvoiman tuottamisesta. Digitalisaatio ja robotisaatio tekee maapallosta yhden planetaarisen talousalueen, jossa vallitsee tavaroiden ja työvoiman vapaa liikku­vuus, globaali talous. Tulevat sukupolvet eivät enää synny johonkin yhtei­söön, he eivät kuulu kansallisvaltioon eikä heillä ole enää kotiseutua tai muuta paikallis­ta identiteettiä, kuin joku gigapoli, jossa he kulloinkin asuvat.

Postlokaalisessa maailmankulttuurissa avioliitto katoaa eivätkä lapset kasva enää per­heissä niin kuin paikallisten kulttuurien aikakaudella. Tilalle tulee ilmeisesti oma tek­nosysteeminsä tai konserninsa, joka tuottaa globaalin työvoiman. Valvottu, kaupallinen lisäänty­mislaitos vapauttaisi lopultakin ihmisen kaikesta lokaalisen kulttuurikauden pe­rinnöstä ja niistä velvollisuuksista, joita nykyisen ajan kansallisvaltiossa eläminen yksi­lölle asettaa. Reproduktiolaitokselle voidaan keksiä joku inhimillinen nimitys ja luonteel­taan ne olisivat­kin yhteisöjä, jossa uudet sukupolvet syntyisivät, kasvaisivat ja saisivat parhaan tieteellis­teknisen valmennuksen tulevaa globaalia työelämää varten.

Kehitys on jo tässä

Avioliitto muuttuu seksikontakteiksi. Länsimaissa ei enää ole seksuaalinormeja eikä nii­tä ihanteita, jotka pitivät pystyssä paikallisyhteisöjä, niiden avioliitto- ja perheinstituu­tioita. Vähitellen kaikkialla maailmassa vallitsee ns. promiskuiteetti, täydellinen seksuaa­linen nor­mittomuus ja sosiaalinen anomalia. Rajoja rikkova taide, tajuntateollisuus, fe­minismi tai seksitutkimus eivät varmaankaan löydä enää mitään sellaista entisajan sek­suaalinormia tai -ihannetta, jonka ikeestä nykyajan ihminen tulisi vapauttaa.

Länsimainen ihminen on jo single, yksilöihminen, joka ei kykene elämään kestävissä ih­missuhteissa, joka ei todellisuudessa pysty rakastamaan muita kuin itseään, jolla ei ole kohta pysyvää sukupuoltakaan. Postlokaalinen maailmankansalainen voi elämänti­lanteensa mukaan elää eri puolilla maapalloa, homo-,hetero, muissa seksisuhteissa, harrastaa polyamoriaa, polygamiaa, polyseksiä kaikenlaisissa ihmissuhteissa, eikä mi­kään suhde kestä enää niin kauaa kuin lasten kasvattaminen aikuiseksi vaatisi. Kestä­vä, "elinikäinen" avioliitto on vapaan seksikulttuurin antirakenne ja menettää merkityk­sensä.

Feminismi ja miessukupuolen jatkuva syyllistäminen on johtanut jatkuvaan perheensi­säiseen vertailuun, koko kulttuurin sukupuolittamiseen ja samanlaisuustasa-arvon vaati­miseen. Entisajan perheen sisäinen roolijako ja roolimallitkin ovat kadonneet, nykyajan lap­set elävät ydin-, uus-, sateenkaari- ja sijaisperheissä, yhä useammat yksinhuoltaja­perheissä; pirstoutunut perheinstituutio ei enää tarjoa uusille sukupolville tasapainoista ja turvallis­ta kasvuympäristöä.

Vapaa kasvatus on tuhonnut vanhemmuuden. Koteihin ja kouluihin masinoitu va­paa, väkivallaton kasvatus on muuttanut perheen ja koulujenkin perinteiset auktoriteetti­suhteet, ja tuottanut Suomeenkin "mä haluun" -narsisteja, egonuoria, jotka eivät kykene luomaan pitkäaikaisia ihmissuhteita eivätkä sopeutumaan yhteiskuntaan. Luottamus toi­seen ihmi­seen, lähimmäisyys, empatia, hyvä käytös, kaikki yhteisönormit ja velvollisuu­det katoavat. Vapaa kasvatus kumuloituu sukupolvi sukupolvelta. Tulevaisuudessa lap­set kasvavat yhä itsekeskeisemmiksi eivätkä edes halua uhrata elämästään vuosikym­meniä jälkeläisten hoi­tamiseen.

Lapsiperheissä on yhä enemmän ongelmia, joihin yhteiskunnan on puututtava. Van­hemmat eivät jaksa kasvattaa lapsia yhteiskunnassa, jossa heiltä on otettu pois todelli­set oi­keudet ja auktoriteetti. Yhteiskunta, jopa tuomioistuimet vahtivat lasten oikeuksia, vaati­matta heiltä velvollisuuksia tai kunnioitusta vanhempiaan kohtaan. Kurinpito-ongel­mat al­kavat uhata jo koululaitostakin, opetuksen taso laskee eikä kukaan tiedä, selviä­vätkö suo­malaiset enää globaalissa työkilpailussa.

Teknisesti yhä vaativammaksi käyvässä yhteiskunnassa vanhemmuuden yllä kasvaa ah­distus siitä, ettei heidän lapsensa menesty koulussa vaan ajautuu huono-osaiseksi ja ken­ties huumeidenkin käyttäjäksi. Yhä useammat nuoret katsovat, etteivät he pysty kasvatta­maan lapsiaan yhä epävarmempaan yhteiskuntaan eivätkä varjelemaan heitä nykykulttuu­rin uhilta ja ongelmilta. Lapsiperhe ei enää ole onnellisen elämän perusta.

Globaali elämänmuoto. Jos työ muuttuu yhä lyhytjännitteisemmäksi projekti- tai pät­kätyöksi tai yrittämiseksi, omaa uraa ei voi uhrata avioliitolle ja perheelle. Elämä on jat­kuvaa muutosta, yhä hektisempää liikkumista, kännykkäelämää, ajelehtimista globaa­leissa netti­laumoissa. Työmarkkinoita kiertävä projektityöläinen kykenee selviämään vain yksin, tais­telemalla oman olemassaolonsa ja oikeuksiensa puolesta.

Reproduktiolaitos tuo muutoksen

Huippuihminen syntyy. Tulevaisuudessa valtiot - niin kauan kuin niillä on vielä omaa yri­tystoimintaa - ja yksityiset konsernit perustavat reproduktiolaitoksia, jotka tuottavat uudet sukupolvet, globaalien teknokoneistojen uuden ihmistyövoiman. Synnytyslaitok­siin valittai­siin vain perimältään terveitä valioyksilöitä tekemään lapsia. Vanhemmiksi va­litut olisivat ammattisynnyttäjiä, joiden perimä täyttäisi tieteellistekniset vaatimukset. Tu­levaisuudessa lapset voidaan synnyttää varmaankin jo keinotekoisesti, laboratorioiden liukuhihnoilla. Val­votussa reproduktiossa voitaisiin tuottaa huippusuorittajia ja erikoisih­misiä, joita postlokaa­lisen kulttuurin tuotanto-, urheilu- tai tajuntateollisuus tarvitsee. Synnytyslaitokset tekisivät myös mahdolliseksi lopultakin rajoittaa maapallon väestön­kasvua.

Reproduktiolaitokset ovat huipputeknologian teknoyhteisöjä, jotka genetiikan, kasva­tuksen ja fysiologian viimeisimpiä tutkimustulosten mukaan kasvattavat perimältään ter­veitä, tasapainoisia ja tietenkin älykkyydeltään huipputasoa olevia ihmisyksilöitä, joilla on kaikki edellytykset elää digitaalisessa maailmankulttuurissa onnellisen ja tuotteliaan elämän. He saisivat huippukoulutuksen, parhaan älykkyys- ja virikekasvatuksen, kaiken sen suoritus­kyvyn, mitä tieteellistekninen ihmistrimmaus kykenee tuottamaan.

Uusi ihmistuotanto. Ohjattu ihmistuotanto vähentäisi ratkaisevasti geneettisiä ja muita kehitysvirheitä ja voisi lopulta tuottaa vain täydellisiä työntekijöitä, jotka ovat fyysisesti ja psyykkisesti "huoltovapaita" , eivät kuluta terveyspalveluja ja pärjäävät roboteille. Ih­miskunnan lisääntymisen ohjaaminen tulee välttämättömäksi, kun terveys- ja sosiaali­menot kaatavat kansallisvaltioiden ja tulevaisuudessa myös globaalien tekno­systeemien ylläpitä­mät sosiaalipalvelut. Epäterveitä lapsia ei globaalit työmarkkinat ota huolehtiakseen ja postlokaalisessa kulttuurissa, jossa kaikki yhteisöllisyys ja kollektiivi­suus puuttuu, ei epä­onnistuneita yksilöitä enää auteta julkisin varoin, yhteisöllisiä so­siaalirakenteita tuskin on olemassakaan. Ihmiselämän syntymästä kuolemaan hoitavat globaalit kaupalliset tekno­systeemit.

Vapautettu maailmankansalainen. Globaali ihmislaji vapautuu perheväkivallasta, lap­set kaltoinkohtelusta, teinit vanhempiensa mielivallasta ja aviopuolisot toinen toisistaan.

Seksiparit vapautuvat velvollisuudesta hankkia ja kasvattaa lapsia. Jokainen voi olla vain oma yksilönsä ja elää vain itselleen, hyvin harvat enää kykenisivätkään kasvatta­maan lap­sia väkivallattoman kasvatuksen, narsistisen liberalismin ja rajattoman tuotta­vuuden maail­massa.

Tulevat sukupolvet elävät jo kokonaan yksin omaa egoelämäänsä eivätkä tarvitse edes seksikumppania: robotit, tieteellistekniset seksivälineet ja simulaatio-ohjelmat riit­tävät. Su­kupuolisuhteet toisen ihmisen kanssa menettävät nekin vähitellen mielenkiin­tonsa ja vähe­nevät, tai seksuaalivietti voidaan tukahduttaa, jopa eliminoida kokonaan ihmislajin peri­mästä. Mihinkä huipputeknologia ei pystyisi?

Näin ihminen vapautettaisiin kaikista niistä ongelmista ja tragedioista, joita seksuaali­suus on ihmislajille tuottanut, eikä yhdenkään feministin tarvitse enää kokea sukupuolit­tumisen tuskatiloja, synnytyskoneena olemista eikä sitoutumista lasten hoitoon. Van­hanaikaisen kotielämän epätasa-arvo, väkivalta, stressi ja epävarmuus katoaisivat. Van­hempien ei tar­vitsisi olla huolissaan lastensa kehityksestä, koulumenestyksestä, huu­meiden käytöstä eikä oman elämänuransa tuhoutumisesta. Perheväkivalta loppuisi ko­konaan. Narsistisen yhteiskunnan ns. yksilöihmiset voivat täydellisesti uppoutua omaan egoelämäänsä ja yksi­lönoikeuksiinsa.

Globaali robottiaikakauden ihmislaji vapautetaan kansalaisyhteisöistä, perheestä ja avioliitosta, kaikista niistä siteistä, jotka nykyisin tukahduttavat modernin yksilöihmisen it­sensä toteuttamista. Reproduktiolaitokset lopettaisivat kulttuurin primitivisaation ja ih­mislajin rappeutumisen, pelastaisivat ihmiskunnan roboteilta.

(Postlokaalinen kulttuuri)


Matti Sarmela

15.1.2022

Kuntien kuolema. Ajatuksia soteuudistuksen jälkeen

Paikallisen politiikan rappio. Kun ns. sote eli kuntien sosiaali- ja terveysalan uudistus toteutuu ja keskeinen osa paikallisista palveluista siirtyy maakunnille, kuntalaitos on tullut tiensä päähän. Se on yksi seuraus rakennemuutoksesta Suomen siirtyessä lopullisesti postlokaaliseen digitaali­kulttuuriin. Vai uskooko joku poliitikko tai hallintovirkailija todella, että Suomen globaalistuessa maassa voi säilyä neljä kerrosta hallintoa ja viidet vaalit.

Äänestysprosentti on sekä kunta- että aluevaaleissa alhainen, ja kun ylivoimaisesti suurin osa aluevaltuuskuntiin valituista istuu jo oman kuntansa valtuustossa (76,7 %) tai eduskunnassa (7,8 %), jompikumpi paikallisista vaaleista tulee ennen pitkää tarpeettomaksi.

Kuntalaitoksen rappeutuminen on ollut jo pitkään näkyvissä. Kunnallisvaalit menettävät vaali toisensa jälkeen merkitystään. Median kasvavasta rummuttamisesta huolimatta vaalit kiinnosta­vat yhä vähemmän äänestäjiä, puolueiden on yhä vaikeampi saada ehdokkaita ja kunnan hallinto­elimien toimintakulttuurista on tullut julkisuuspyrkyryyttä, kunnanvaltuutettujen oman egon jul­kituomista, yhä alatyylisempää kielenkäyttöä, vihapuhetta ja häikäilemätöntä "maalittamista". Mitä yhteistyötä kykenee tekemään kunnanvaltuusto, jonka jäsenet pyrkivät kaikin tavoin vain masinoimaan itseään julkisuuteen, käyttävät muista niin aggressiivista ja ala-arvoista kieltä, että joissakin pitäjissä kunnanvaltuuston jäsenille vaadittiin käyttäytymiskoulutusta ennen kuin toi­mikausi voitiin aloittaa.

Siirtyykö tämä toimintamalli nyt maakuntiin, jossa paikkakuntien väliset riidatkin ovat aina läsnä, ainakin niin kauan kuin kuntia on olemassa.

Hyvinvointikunnan kohtalo. Kunnallispolitiikan ihanteiden mukaan nykyaikaisen kunnan pi­täisi olla kuntalaisten yhteisö, joka huolehtii kaikista kunnan asukkaista, mutta mikä yhteisö pai­kallinen virkamieskunta on lopultakaan ollut? Ja mitä jäljelle jäänyt itsehallinto voi kuntien asukkaille enää merkitä? Kunnissa on alettu harrastaa pelastusoppeja, joista tärkein on usko kun­nanjohtajaan, tai pormestariin; oikea johtaja pelastaa kunnan ja sen talouden. Todellisuudessa keskenään riitelevät paikallispoliitikot tekevät johtajansa työn yhä vaikeammaksi ja yhä useam­massa kunnassa riidat ratkaistaan erottamalla kunnanjohtaja ja vaihtamalla uuteen.

Nykyinenkään kunta ei enää ole yhteisö, niin kuin maaseudulla 1800- ja 1900-luvulla ajatel­tiin. Vielä sodan jälkeen kuntien terveys- ja sosiaalitoimi oli kuntalaisten omissa käsissä eikä

hy­vinvointipalveluita ollut enempää kuin, mitä kuntalaiset halusivat ylläpitää. Pienissä kunnissa ei ollut juuri muita kuin terveyssisar ja diakonissa, ja muita virkamiehiä kunnansihteeri, joka hoiti kunnan kaikki kirjalliset työt, vieläpä kirjastonkin. Entisajan intressiryhmät tekivät paljon tal­koilla, rakensivat nuorisoseuran-, työväen- tai suojeluskunnan taloja, urheilukenttiä, kyläkouluja, kyläteitä, hoitivat yhteisiä asioita. Näin kunnat syntyivät.

Hyvinvointivaltion kehitys alkoi 1960-luvulla ja kunnista tuli eri alojen virkamiesyhdyskuntia tai pienoisvaltioita, jotka ottivat huolehtiakseen kaikista kuntalaisten tarpeista. Hyvinvointivaltio loi koululaitoksen, joka tuotti eri alojen virkamieskunnan ja työllisti Suomen, keskisuuressa kun­nassakin on jo satoja työntekijöitä. Poliittiset puolueet ovat viidenkymmenen vuoden ajan kil­pailleet siitä, mitä kaikkea palvelua kuntalaisille tulisi antaa, mediassa on jo todettu, että kunnille on valtion taholta annettu suunnilleen 500 tehtävää, joista niiden on lakisääteisesti huolehdittava.

Nyt kuntien työ katkaistaan ja kuntalaisia kaikkein eniten koskettavat hallinnonalat keskite­tään; meritokratian ainoa ratkaisu on keskittäminen. Se on meritokratian kulttuurilaki. Johtaako soteuudistus siihen, että globalisaatio kiihtyy ja suomalaisten terveydenhoito siirtyy en­nen pitkää kansainvälisten teknosysteemien haltuun? Ja keskittääkö Suomi lopulta itsensä pois maailman­kartalta?

Kansalaisten yhdenvertainen, tasa-arvoinen ja yksilönoikeuksia kunnioittava sosiaalityö ja terveydenhoito on jatkuvasti toistuva poliittinen fraasi. Kaikissa hyvinvointimaakunnissa kansalaisten elämän tuli olla yhtä turvallista, yhtä ammattitaitoisissa käsissä ja mieluimmin kokonaan ilmaista. Poliittisina ihanteina yhdenvertaisuus ja tasa-arvo ovat merkinneet sitä, etteivät kunnat ole voineet itsenäisesti päättää palveluistaan, vaan joutuneet kilpailemaan suurten kuntien kanssa samoista standardeista ja selvitäkseen velvollisuuksistaan pienten kuntien on ollut liityttävä suu­riin. Jatkuuko samanlaisuuden demokratia vielä maakuntien kesken? Onko nykyinen maakunta­jako vain ensimmäinen vaihe ennen kuin kunnat on lopetettava kokonaan ja maakunnat keskitet­tävä muutamaan (neljään) suuralueeseen, jotta sosiaalivaltio edes jollain tavoin pelastetaan.

Postlokaalinen kuntalainen. Hyvinvointimaakuntaansa kansalaiset tuskin tuntevat kotiseuduk­seen tai omaksi yhteisökseen niin kuin aikoinaan kyliä eikä paikallisilla yhteisöillä ole enää postlokaalisesssa kulttuurissa mer­kitystäkään. Ihmisillä voi olla asuinpaikkoja eri puolilla maata tai maailmaa, he voivat viettää ai­kaa missä minäkin vuodenaikana eivätkä halua edes pitää yllä paikallisia laitoksia tai kaikille yhteisiä hyvinvointipalveluja. Kun kunnasta on tullut pelkkä asuinpaikka, jonka odotetaan tarjoa­van tarpeelliset "hyvinvointipalvelut", päivittäistavarat, viihteen ja huumeet, on samantekevää, kuka palvelut tuottaa kunhan ne ovat mahdollisimman edullisia ja täyttävät samat globaalit vaati­mukset kuin muuallakin maailmassa.

Postlokaalinen kulttuuri on rajaton ja paikaton digitaalikulttuuri, globaali, universaali järjestelmä, jonka perusrakenteita ovat planetaariset toimintaverkostot, maanosavaltiot ja gigapolit. Tulevaisuuden luo digitalisaatio, automaatio, robotisaatio. Digitaalitekniikka tekee mahdol­liseksi maapallonlaajuiset talous-, hallinta- ja tietojärjestelmät, eri alojen globaalit teknosystee­mit, jotka ovat ottaneet haltuunsa toimintaympäristönsä tiedon, tekniikan ja tulevaisuuden. Ih­miskunta siirtyy yhteiseen digitaaliseen kulttuurijärjestelmään, yhteiseen virtuaalitodellisuuteen.

Maakunnat ovat yksi askel kohti globaalisti toimivaa yhteiskuntaa ja ehkä lopulta pitää kysyä, tarvitsevatko uudet sukupolvet paikallisia kulttuurirakenteita ja kollektiivista tai edes jollain ta­voin yhteisöllistä elämänmuotoa. Vapaa kasvatus on tuottanut sukupolvia, jotka elävät vain itsel­leen, omaa globaalia digitaalielämäänsä, ikiomaa virtuaalitodellisuuttaan. Maapallolle agraari­kulttuurien aikana syntynyt yhteisöllisyys on kuollut, kylien ns. arvomaailma: naapuruus, lähim­mäisyys, yhteisöjen eettiset käyttäytymisnormit, sukupuoli- ja perhemoraali, kaikki velvollisuu­det kanssaihmisiä kohtaan; empatia ja sympatia eivät enää toimi postlokaalisessa digitaalikult­tuurissa. Kaikki paikalliskult­tuurien ajan moraali-ihanteet, hyvät tavat ja velvollisuuden muita kohtaan ovat muuttuneet ah­dasmielisyydeksi, yksilöä kahlehtiviksi tabuiksi, primitiiviseksi menneisyydeksi. Niiden tilalla ovat rajattomat yksilönoikeudet ja yksilönvapaudet.

Kun digitaalitekniikka täydellistyy, katoavat myös kuntien sosiaaliset rakenteet ja keskinäiset tavat, kuten häät ja hautajaiset, tai yhdis­tystoiminta. Nekin siirtyvät internettiin, virtuaali-todellisuuteen. Post­lokaalisesta ihmisestä on tulossa yhä suuremmissa tilapäisissä internetjoukoissa sukkuloivaa massaa, kännykkäkansaa, jonka mielenkiinto suuntautuu angloamerikkalaiseen elämänmuotoon ei omaan paikalliseen kulttuuriin. Tärkeintä on näyttää itseään internetissä, perustaa joku oma intressiryhmä vaatimaan yhteiskunnan huomiota tai osoittaa mieltään milloin min­käkin kapinan puolesta. Digitaaliajan yhdistysten tarkoitus on tuottaa jäsenilleen jotain hauskaa, viihdettä, pele­jä tai sielunelämää milloin minkäkin amerikkalaisen somebisneksen muodikkailla opeilla. Nyky­ajan kanssakäyminen on yhä tilapäisempää, merkityksettömiä kertakäyttökontakte­ja satunnaisis­sa tapaamisissa, joissa ihmiset etsivät toisiaan; hyppimistä kädet pystyssä rokkikonserteissa.

Nyt on vuorostaan katoamassa nykyinen kunnalliselämä, kaikki mikä on kuulunut kuntalaisten kanssakäymiseen, ylläpitänyt yhdessä tekemistä ja keskinäistä auttamista. Vapaasti kasvatetulla sukupolvella ei ole enää velvollisuuksia isänmaataan, äidinkieltään eikä kotiseutuaankaan koh­taan eivätkä tulevat suomalaiset ilmeisesti tarvitse paikallisista palveluistakaan muuta kuin sen, joka koskee heidän omaa toimeentuloaan ja terveyttään. Suomikin lähestyy jo yhteiskuntaa, jossa vain oma bisnes on merkityksellistä.

Kuinka paljon tarvitaan hyvinvointipolitiikkaa. Mediajulkisuuteen pyrkivät federalistit, kosmopoliitikot, geopoliitikot ja maailmanhallinnon utopistit ovat aloittaneet kansallisen hyvinvointivaltion mustamaalaamisen. Kansallisvaltioita aletaan katsoa globaalin kehityksen näkökulmas­ta, ihmiskunnan menneisyytenä. Globalisaatio ja lokalisaatio ovat toistensa vastakohtia, kun toi­nen kehityssuunta voittaa, toinen menettää merkityksensä.

Euroopan Unioniin liittyminen on ollut osa Suomen "postlokalisaatiota" ja kun yhä suurempi osa kansallisia kulttuurirakenteita katoaa, myös kansallinen politiikka menettää väistämättä merkityksensä. Maakuntahallinto on yksi vaihe Suomen paikallisen kulttuurin katoamista ja keskittymistä kohti globaalien teknosysteemien aikakautta, sitä kapitalismin tilaa, jossa vallitsee pää­oman, tavaran ja työvoiman rajaton, vapaa liikkuvuus. Maailman pääomien keskittyessä kansalli­set hyvinvointivaltiot lähestyvät vaihetta, jolloin yhteiskunta ei enää kykene ylläpitämään kollek­tiivisia rakenteitaan, vaan valtion palvelutuotantokin globaalistuu, siirtyy universaalien teknosys­teemien haltuun.

Kansallisesta politiikasta on tullut mediabisnes, viihdettä muun mediaviihteen joukossa. Viikkokaupalla tai jo kuukausitolkulla ennen vaaleja televisiossa ja muissa medioissa alkaa pyöriä vaalishow: keskusteluja, väittelyitä, haastatteluja, gallupeja, tutkijoiden analyysejä. Ilman kaik­kialle läpitunkevaa mediamyllytystä, vaalimainontaa, TV:n ääntenlaskentarituaaleja ja voitonjuh­lia politiikalla ei ilmeisesti olisi kansalaisten elämässä paljoakaan merkitystä.

Suomalaiset poliitikot, talousasiantuntijat ja tutkijat toinen toisensa jälkeen nousevat julkisuu­teen pelastamaan maan taloutta. Pelastaminen on yhä suurempi osa mediaviihdettä, Euroopan osavaltiona Suomella on yhä vähemmän mahdollisuutta ohjata tulevaisuuttaan, sen on vain sopeudut­tava globaaliin talouteen. Puolueiden välillä on eroa vain siinä, kuinka kiihkeästi ne ajavat raken­teellista sopeutumista vai yrittävätkö ne vielä jarruttaa suomalaisen kansallisvaltion häviämistä. Äänestäjätkin tietävät, että politiikka on yhä enemmän vain tyhjää puhetta, poliitikkojen oman uran luomista. Politiikka on ehdokkaiden henkilökohtaista urakilpailua, se tarjoaa mahdollisuu­den nousta näkyviin ja lopulta päästä kansainvälisiin tehtäviin, EU:n huippuvirkoihin. Poliittinen näyttämö siirtyy Brysseliin.

(Postlokaalinen kulttuuri)

(16.6.1921)

Tässä tekstisi alkaa. Voit klikata tästä ja alkaa kirjoittamaan. Rem aperiam eaque ipsa quae ab illo inventore veritatis et quasi architecto beatae vitae dicta sunt explicabo nemo enim ipsam voluptatem quia voluptas sit.

Quia voluptas sit aspernatur aut odit aut fugit sed quia consequuntur magni dolores eos qui ratione voluptatem sequi nesciunt neque porro quisquam est qui dolorem ipsum quia dolor sit amet consectetur adipisci velit sed quia non numquam eius.