Blogi
10.5.2023 LÄNSIMAIDEN RAPPIO
1. Suomalainen ihmiskunto
2. Vapaa kasvatus
3. Rajaton seksuaalisuus
4. Väkivallan läsnäolo
UUSI IHMISTUOTANTO
5. Uuden sukupolven synnytyslaitos
Piikkejä
Keräilijä-metsästäjät, mammutit ja kehitysoppi. (Suomen Luonto 2006)
Uudelleen luodut kotieläimet täysin tekniikan hallinnassa. (HS 2004)
Kuinka kehitysusko voittaa ihmisen (Käsikirjoitus 1987)
Onko kansallisten kulttuurien aika kuolla. (Vanajanlinnan EY-seminaari 1991)
Euroyhteisöstä syntyy mannerkulttuuri. (Eduskunnan sivistysvaliokunta 1992)
Suomen kohtalo. Mielenosoituspuhe. (Eduskuntatalo 1992)
Mannerkulttuuri (Käsikirjoitus 1993)
Suomalainen mannervaltio (Käsikirjoitus 1994)
Postlokaalinen yliopisto ja minä. (Tiedepäivät 1997)
Globaali meritokratia (Käsikirjoitus 1999)
Historian voittajat (Historian päivät 1999)
Uuden tulevaisuuden uhka. (Elonkehä 2004)
Rummuista on tehtävä kansainvälinen kulttiväline.
Mikä on tulevaisuuden sampo? (Vihreä Pankki)
6.4.2022 Yhteisöllisyyden kuolema
15.1.2022. Ympäristödiktatuuri − ilmastonpelastuksen totalitarismi
15.1.2022. Lintujen katoaminen. Luonnonsuojeluideologia uhkaa lintulajistoa
28.9.2020. Syntyvyys ‒ uuden sukupolven synnytyslaitos pelastaa ihmislajin
15.1.2022. Kuntien kuolema
Matti Sarmela
- 15.1.2022
Ympäristödiktatuuri − ilmastonpelastuksen totalitarismi
- Onko ilmastonmuutoksen torjumisesta tulossa ideologia, joka alistaa kansat uuteen totaaliseen kulttuurijärjestelmään - maapallon lopulliseen hirmuvaltaan?
Ympäristösyntiset. Maapallon pelastamisessa ollaan lähestymässä vaihetta, jolloin kaiken uutisoinnin pitää palvella ilmastoideologian vahvistumista. Seuraava vaihe on ilmastohegemonia, jolloin alkaa vastustajien julkinen etsiminen ja lopuksi siirrytään ympäristödiktatuuriin, jolloin kaikki jotka eivät ole mukana samassa kuorossa, syyllistetään ja eliminoidaan, jotta maailma voitaisiin pelastaa. Luonnonsuojeluaatteen ottavat haltuunsa erilaiset medianarsistit ja ilmastopoliitikot, joiden tavoitteena on julkisuus ja valta. Ideologia muuttuu häikäilemättömäksi poliittisen ja kulttuurisen vallan tavoitteluksi.
Ympäristöahdistus on jo alkanut. Media nostaa esille nuoria, joille nykyiset ilmastotoimet aiheuttavat syviä psyykkisiä ongelmia ja syyttävät yhteiskuntaa oman ja tulevien lastensa elämän tuhoamisesta. Ihmiskunnan historian vaiheissa kaikki totalitaariset ideologiat ovat käyttäneet lapsia häikäilemättömästi hyväkseen, mm. Ruotsin noitavainojen oikeudenkäynneissä n. 40 % ilmiantajista oli lapsia. Ruotsissa on jo löytynyt joku julkkisperheen oma teinityttö, joka saa mediassa maailmanlaajuisen huomion syyllistämällä raivokkaasti edelliset sukupolvet, omat vanhempansa, koko yhteiskunnan. Mediahuomiosta eivät enää kilpaile kouluampujat, vaan ympäristöraivoajat, jotka haluavat luoda uuden lynkkausideologian.
Ideologioiden hirmuvalta on perustunut vastustajiksi luokiteltujen dehumaanistamiseen, moraaliseen epäinhimillistämiseen. Järjestelmän vastustajat on tehtävä eettisesti kelvottomiksi, epäihmisiksi, jotka voidaan eliminoida, poistaa hyvien oikeauskoisten kansalaisten yhteiskunnasta. Maapallon pelastamisesta halutaan tehdä jokaisen yksilön moraalinen velvollisuus, yhdenmukainen elämisen malli, josta poikkeaminen on kuolemansynti. Kuluttajien syyllistäminen on jo käynnissä, yhä useammat julkisuuspyrkyrit masinoivat kauhukuvia, luovat uusia ja uusia välttämättömyyksiä, määrittelevät ympäristösyyllisiä, kunnes kuluttajaa ympäröi yhä ankarampi oikeiden elintapojen normisto.
Moraalinen tuomitseminen on jatkuvasti tiukentuva prosessi, jota on hyvin vaikea pysäyttää. Ympäristöhurskaiksi julistautuvat alkavat kilpailla maapallon pelastamisesta ja löytävät aina uusia ja uusia "hyviä ympäristötekoja", joita kaikkien "vastuullisten" ihmisten on tehtävä, ettei heitä leimattaisi koko maapallon ja ihmiskunnan vihollisiksi. Korkeimman ympäristömoraalin vartijoilla on oltava vastaihmisiä, niin kuin diktatuureilla eliminoitavia toisinajattelijoita, jotta ne voisivat säilyttää valtansa.
Maapallon pelastamisesta ollaan jo tekemässä ihmiskunnan sosiaalisen ja taloudellisen elämän totaalinen johtoaate. Yhteiskunnat eivät enää yritäkään sopeutua ilmastomuutoksiin, joita maapallolla on tapahtunut jatkuvasti, vaan ainoa mahdollinen pelastus on ympäristön tieteellistekninen haltuunotto ja ihmisten valvonta.
Oppineiden luoma hegemonia. Jotkut kristinuskon osuutta vähättelevät tutkijat väittävät, että noitavainot syntyivät "kansanuskosta", koska monissa noitaoikeudenkäynneissä kyläläiset syyttivät toinen toisiaan. Noitavainojen ideologisen perustan, syyllistämisen hegemonian, loi aikansa oppineisto ja valtaan pyrkivä kristillinen meritokratia, aikansa yhteiskuntapoliitikot, joiden asema ja ura perustui keskitetyn ideologian valvomiseen. Tulevan ympäristöhysterian luovat tiedeuskonnon ideologit. Ihmiskuntaa uhkaa tieteellistekninen ympäristödiktatuuri, jonka tekee todeksi ihmisen, luonnon ja tulevaisuuden täydellinen digitaalinen hallinta. Nykyajan ilmastouskonnon papit keksivät jatkuvasti uusia "noitavasaroita", vastaihmisen tuntomerkkejä, ympäristösyntejä ja ilmastorikoksia, jotka uhkaavat ihmiskunnan turvallisuutta.
Ubiikki, kaikkialle ulottuva digitaalinen kontrolli on ns. kehittyneissä länsimaissa jo lähes täydellistä, samoin tekniikka, jolla massojen ajattelua voidaan ohjata. Kansalaisista kootaan ja tallennetaan jo lähes kaikki oleellinen tieto lapsuudesta vanhuuteen, fyysinen ja psyykkinen kehitys, koulumenestys, tutkinnot, suorituskyky, sairaudet, kulutustottumukset, hiilijalanjäljet ja saastereppu. Digitaalinen tunnistus- ja seurantatekniikka luo algoritmiyhteiskunnan, jossa kansalaisten valvonta muuttuu automaattiseksi. Puuttuu vain valvottavien julkinen profilointi, kansalaishyödyllisyyden määrittely. Mutta sellainen voidaan helposti tehdä, kun kaikki tarvittavat tiedot on jo talletettu. Täydelliset seurantavälineetkin on jo luotu: hiilijalanjälki ja saastereppu. Niistä voidaan tehdä osa tieteellisteknisen ympäristödiktatuurin eksaktia hallintakoneistoa.
Tasa-arvoisen kulutuksen demokratia. Ideologisena perustana tulee ilmeisesti olemaan vaatimus kuluttamisen oikeudenmukaisuudesta ja tasa-arvosta. Kun kansallisvaltiot eivät voi ohjata globalisaatiota, digitalisaatiota, robotisaatiota eikä muutakaan kehitystä, maailmankansalaiset voivat ylläpitää illuusiota yhteiskunnan tasa-arvoisuudesta valvomalla kulutuksen yhdenmukaisuutta, siinä täydellistyy samanlaisuuden demokratia ja yhtäläiset ihmisoikeudet. Yhteiskunta on oikeudenmukainen, tasa-arvoinen ja totaalisesti hallittavissa, kun kaikkien maailmankansalaisten kulutusmahdollisuudet standardoidaan. Kukaan ei saa kuluttaa niin, että maapallon pelastaminen vaarantuu eikä ylittää niitä normeja, joita hyvälle elämänmuodolle on asetettu.
Automatisoitu teollisuus kykenee tuottamaan kaikille kuluttajille ne perustavarat, joita standardielämässä tarvitaan eikä tavaralla ole enää tulevaisuuden yhteiskunnassa todellista merkitystä. Maailmankansalaiset voivat keskittyä luonnon palvontaan, viihteeseen, seksiin, omaan tunne-elämäänsä... Tavarakulttuurin korvaa luonto.
Maapallon pelastamisen hegemonia tunkeutuu herkeämättä kaikkialle, julkiseen ajatteluun, kaikkeen mitä digitaaliympäristössä tapahtuu, jokaisen yhdenvertaisen ihmisen on joka hetki tiedostettava kulutusnorminsa, elämisensä ekologiset rajat. Ympäristöhurskaat kilpailevat julkisuudessa elämänsä ekologisuudesta. Mitä yleisemmin ilmastonmuutos tiedostetaan, sitä kiivaammin julkaistaan kauhukuvia tulevaista kehityksestä eikä nettiraivoa ja kulutusboikottia pelkäävä yhteiskunta enää keskustele muusta kuin ilmaston pelastamisesta. Tulevaisuushorisontti kapenee, yleinen hyväksytty ajattelu köyhtyy ja dissidentit katoavat. Ympäristövalta muuttuu totaaliseksi diktatuuriksi, kaikki jotka yrittävät elää hiukankin toisella tavalla, eliminoidaan oikeasta ekologiayhteisöstä.
Ympäristöelämä. Kehitysuskonnon hallitsemassa postilokaalisessa kulttuurissa ihmiselämä suhteutetaan ilmastonmuutokseen, kaikki mikä on vastoin maapallon pelastamisen hegemoniaa, tuomitaan epämoraaliseksi, rikokseksi koko ihmiskuntaa vastaan. Oikea postilokaalinen ympäristöihminen asuu metropolissa ympäristönormit täyttävässä pikkuasunnossaan, ei syö eikä juo mitään, mikä voi olla ympäristövastaista, eikä koskaan käy valvomatta luonnossa hiilijalanjälkiä jättämässä, ja muistaa kaikissa käänteissä ylistää ympäristönsuojelun sankareita ja maailmanpelastuksen johtajia.
Internetissä vellovat miljoonalaumat saadaan vaatimaan poliitikoilta yhä tiukempia ympäristölakeja, teollisuus ja kauppa kilpailevat ympäristöystävällisyydellään, yhä useammat julkisuuspyrkyrit, taiteilijat ja tutkijat löytävät ympäristötekoja, joita jokaisen maailmankansalaisen tulisi tehdä, ympäristöaskeetit kilpailevat herkeämättä mediassa, eikä kukaan uskalla enää erota massojen kuorosta.
Vapaa lastenkasvatus tuottaa sukupolvi sukupolvelta yhä itsekkäämpiä, narsistisia sukupolvia, jotka elävät omien tunteittensa, tarpeittensa ja yksilönoikeuksiensa maailmassa eivätkä tunne velvollisuuksia toisia ihmisiä tai yhteiskuntaa kohtaa. Postlokaalisesta kulttuurissa katoaa empatia, lähimmäisyys, toisten ihmisten huomioon ottaminen. Tulevaisuudessa ihmisen tunne-elämä on yksinäisyyttä, säälimättömyyttä, toisten ihmisten sulkemista yhä kauemmaksi omasta tunne-elämästä.
Postlokaalista mediakulttuuria hallitsevat jo säälimättömät syyttämisliikkeet, kostonhimon kulttuuri. Julkisuutta hallitsevat yhteiskunnan uhrit, kuten yltiöfeministit, identiteettiongelmaiset, wokettajat, canceloijat, liikennekaduilla istujat, mitä kaikkia identiteettiryhmiä mediajulkisuus vielä synnyttääkään. Valtamedian ylläpitämä lynkkauskoneisto on jo olemassa, tai ainakin syntymässä. Yhteiskunnallisesti mitättömän pieni someraivoajien ryhmä hallitsee jo uutisointia, sensaatioiden, tyytymättömyyden ja vihan julkista mediabisnestä. Ilmiantajat ja keskitysleirien vartijat ovat aina keskuudessamme.
Ilmastohurskaat ovat moraalisesti muiden kuluttajien yläpuolella, heissä tiivistyy oikean ympäristöelämän koko askeesi, itsehillintä ja ilmastokuri. He ovat oikeita maailmankansalaisia, ihmisiä joilla on erityinen oikeus johtaa kehitystä ja päättä muiden elämästä. Ilmaston suojelu muuttuu avoimeksi valtapolitiikaksi.
Onko jälleen niin, että kun valvonnan välineet ovat olemassa, niitä tullaan myös käyttämään. Enää lapsiakaan ei tarvita ilmiantajina, algoritmit ilmoittavat jokaisen kansalaisen ympäristökelpoisuuden. Nykypäivän lukijoille pitäisi jatkuvasti julkaista tietoa siitä, kuinka vähäisistä rikkomuksista diktatuurien viholliset on tuomittu pitkääkin pitempiin vankeusrangaistuksiin, lähetetty keskitysleirille tai teloitettu. Historioitsijat ovat laskeneet, että kommunistimaiden vainoissa on tapettu yli 100 miljoonaa "kansan vihollista", kuin monta miljoonaa ihmisuhria tarvitaan, kun on pelastettava koko maapallo.
Digitaalikulttuurissa yksittäisten ihmisten eliminoiminen on helppoa ja huomaamatonta, supertehokasta. Kun yhteiskunnan kaikki toiminnot on digitalisoitu, jokaisen ihmisen on oltava mukana järjestelmässä, otettava otsaansa "pedon merkki", ilman sitä ei voi "ostaa eikä myydä", ei kuluttaa eikä tehdä työtä, ei syödä eikä juoda, ei olla olemassa. Ilmiannettujen ympäristösyntisten elämä voidaan lopettaa yksinkertaisesti poistamalla heidän koodinumeronsa keskustietokoneesta, maailmanaivoista.
(Tuli taas sanotuksi jotain, jota kehitysuskonnon yhteiskunnassa ei saa sanoa. Mutta se kehitys, josta vuosikymmenien aikana olen kirjoittanut, on monin tavoin käymässä toteen. Ehkä ympäristödiktatuuria ei synny, koska se ei lupaa kaikkea aineellista hyvää, vaan pikemminkin niukkuutta ja kieltäytymistä. Mutta onko ideologia jälleen suurempi kuin ihmiselämä?)
(22.5.2019)
Matti
Sarmela
15.1.2022
Lintujen katoaminen. Luonnonsuojeluideologia uhkaa lintulajistoa
Kuinka linnut kuolevat. Olen Päijänteen saaressa seurannut 60 vuotta lintujen pesintää ja mielestäni pihapiirin lintujen katoamiseen suurimpana syynä ovat haukat ja pöllöt, jotka viime vuosikymmenten aikana ovat olleet lintujensuojelun ykköskohteita, ja tietenkin myös varikset, tikat ja oravat, nekin kuuluvat nyt totaalisen suojelun piiriin. Vuosikymmeniä sitten meidän vanhassa luhtiaitassa pesi säännöllisesti räystäspääskyjä ja muita pihalintuja, mökin terassilla asui harmaasieppo, ladossa västäräkki; peipposia, kivitaskuja, ja rastaita oli paljon, samoin kahlaajia, suokukotkin kisailivat rantaniityllä. Kahlaajat ovat hävinneet lähes kokonaan, viime vuonna oli syöty lehtokurppakin. Kaikki avopesiä tekevät lintulajit ovat vähenemistään vähentyneet, pihapiiriin jäivät vain sellaiset, jotka pesivät pöntöissä; nyt ei ole juuri kirjosieppojakaan, jäljellä ovat vain talitintit. Saaren ympäristö tuskin on köyhtynyt siitä, mitä se oli 1960-luvulla, jolloin Pohjois-Päijänteen vesi oli täysin saastunutta, melkein lipeävettä.
Viimeistä edellinen räystäspääskypari pesi meidän mökin kurkihirren päällä, kun rakensin terassin seinää 10 sentin päähän sen pesästä. Vaikka kuinka hakkasin ja sahasin, niin pääskyset eivät siitä häiriintyneet, vaan kasvattivat poikasensa ja saivat ne lentoon; koko pesye kävi silloin tällöin tervehtimässäkin meitä. Seuraavana kesänä räystäspääsky pesi verstaani oven yläpuolella ja kasvatti sinä kesänä toisenkin poikueen. Me kuljimme samasta ovesta. Mutta sitten lähistölle ilmestyi ampuhaukka ja pääskyset katosivat, ne käyvät vielä keväisin tutkimassa kaikki rakennukset, mutta eivät jää pesimään. Pihoissa pesivät linnut turvautuvat ihmiseen, ne alkavat mieluiten rakentaa pesää, jos kesämökillä on jatkuvasti asukkaita.
Räystäspääskyjen viimeisiä turvapaikkoja ovat olleet venesatamat. Ne ovat siirtyneet pesimään laiturien ja vanhojen maantiesiltojen alle, jonne eivät oravat eivätkä variksetkaan pääse. Meillä Päijänteellä silkkiuikut eivät ole enää moniin vuosiin kyenneet kasvattamaan aikuisiksi enempää kuin kolme poikasta kesässä, useampaa ne eivät kykene suojelemaan harmaalokkeja ja muita saalistajia vastaan. Räkättirastaskaan ei pesi enää metsässä, vaan pihapuissa tai rakennusten nurkissa. Kalalokitkin ovat siirtyneet pesimään aitan katolle. Nykyisin esimerkiksi haahkojen pesät säilyvät enää vain talojen pihoissa, ja kun haukat ja pöllöt levittäytyivät kaupunkeihin, Katajanokaltakin pulut katosivat, muuttivat maalle; muutaman pulun söi kanahaukka meidänkin terassilla. Satakielet katosivat, kohta taitavat mennä mustarastaatkin. Lehdissä on julistettu suurena luonnonsuojelun saavutuksena, kuinka merikotkille on syntynyt ennätysmäärä poikasia, tällaiset ilouutiset tietävät haahkojen ja muiden vesilintujen häviämistä Suomen vesiltä.
Ainoat vesilinnut, joiden poikueet näyttävät säilyvän, ovat sinisorsa, rantasipi ja tavi. Sorsaa ainakin lokit pelkäävät. Se tarttuu leveällä nokallaan lokin siipeen tai jalkaan ja ravistaa sen poikki. Sorsa voi todella vatkata lokkiparan hengiltä. Tavin poikaset ovat jo pienestä pitäen vikkeliä sukeltajia, niitä ei helposti tavoiteta. Joutsenilla on neljä poikasta niin kuin ennenkin ja kalalokeilla kaksi, mutta niitä puolustaakin koko yhdyskunta. Pari vuotta sitten (2019) saareen ilmestyi kurkipari ja lähistölle haikaroita; joutsen, kurki ja haikara, siinäkö ovat vesilinnut, jotka tulevat enää selviämään petolintujen suojelun aikakaudella.
Turvaton elinympäristö. Nykyisen luontoideologian jatkuessa kaikkia talonpoikaiskukulttuurin aikana Suomen levinneitä pihalintuja uhkaa häviäminen. Ennen pihapiiriin tulleet haukat ammuttiin ja naulattiin siivet levällään aitan oven yläpuolelle varoitukseksi muille. Lähellä olevat lokinpesät hävitettiin. Orava oli riistaeläin, se ei tullut ihmisten pihoihin, eivätkä varikset ja harakatkaan, ne uskaltautuivat vasta syksyllä tunkioille ja riihen nurkille. Nykyisin maaseudun yleisin pihalintu on varis. Kaikki oli kohtalaisen hyvin vielä silloin, kun petolinnut ja lokit kävivät syömässä kaatopaikoilla, mutta nyt ei mikään ole enää turvassa.
Linnuilla, kuten räystäspääskysillä on oma kulttuurinsa ja elämän strategiansa. Ennen perimistä ne tutkivat tarkasti, mitä uhkia ympäristössä on, ja ymmärtävät hyvin, että jos paikalla on paljon petolintuja, tikkoja tai oravia, niiden poikaset syödään ja kesän pesiminen menee hukkaan. Jos Suomesta ei enää löydy turvallisia elinympäristöjä, linnut muuttavat johonkin muualle.
Asiantuntijat ovat kertoneet minulle, ettei lintujen katoamisen syynä ole turvattomuus, vaan elinympäristön köyhtyminen, ravinnon puute, maatalous, soiden ojittaminen, muuttomatka Afrikkaan, ilmaston muutos... Jopa asuintalojen pihapiirit ovat liian köyhiä, istutuksia on liian vähän eikä ravintoa riitä. Minusta asia on päinvastoin. Pihat ovat jatkuvasti rehevöityneet, koko maa on pusikoitumassa umpeen. Ennen ei omakotitalojen pihoissa kasvanut juuri mitään, pari sireenipensasta, maalaistaloista nyt puhumattakaan. Entisaikaan ei hämäläisissä eikä karjalaisissa talonpoikaiskylissä kasvanut edes puita ja pihan ruohonkin söivät lampaat, mutta siellä oli turva. Nykyisin pihat on pikemminkin istutettu jo niin täyteen, etteivät linnut koe niitä turvallisiksi, ne eivät viihdy tiheiköissä, vaan puoliavoimissa puistoissa ja puutarhoissa, joissa on näkyvyyttä.
Pääskyset ovat kuulemma siirtyneet venesatamiin ja siltojen alle, koska lehmien vähennyttyä ei ravintoa ole muualla kuin järvillä. Meidän saaressa oli aikoinaan paljon pääskysiä, vaikkei maatiloja ollut lähistöllä, vesi oli täysin lipeävettä eikä rannoilla kasvanut edes järviruoko. Tänä päivänä meidänkin saaren rantoja kiertävistä ruovikoista löytää varmaan ravintoa siinä kuin laiturien altakin.
Pahimpia peipposten ja muiden pikkulintujen pesien hävittäjiä ovat tikat, ne kiertävät jatkuvasti saarta ja tutkivat jokaisen puun. Kun olen seurannut, kuinka käpytikka tuhoaa systemaattisesti saaren peipon pesät, tuntuu epäuskotavalta, että niiden häviämisen syynä on ravinnon puute tai ilmastonmuutos. Luonto korjaa itsensä, linnut sopeutuvat ravinnon vaihteluihin, mutta kun ampuhaukka alkaa istuskella pihapuussa, pikkulinnut katoavat enkä tiedä tulevatko ne enää takaisin. Jäljelle jää vain muutama sulka.
Totaalinen luonnonsuojelu, kaikkien lintujen, ennen kaikkea petolintujen määrän kasvattaminen, on muuttanut pysyvästi eri lajien, ennen kaikkea petolintujen ja niiden saalislajien välisiä suhteita. 1960-1970 -luvulla maatalouden rakennemuutos lopetti Suomesta pientilat, pienviljelijöiden kulttuurin, ja muutti kokonaan sen pihapiirin, johon vuosisatojen kuluessa Suomeen levinneet pikkulinnut olivat sopeutuneet. Entisaikaan oli tapana, että talojen päädyissä oli avoin luukku, josta pääskyset pääsivät vintille pesimään. Nykyisissä rakennuksissa on tuskin edes paikkaa, johon pikkulinnut voisivat tehdä pesänsä. Kun nyt on syyllistetty karjatilalliset ja aletaan vaatia, että maatiloilla tulee olla bioreaktori, alkaa uusi rakennemuutos. Maatalous muuttuu agroteollisuudeksi, automatisoiduksi suurtuotannoksi, jonka luomaan teknoympäristöön tuskin monet nykyisistäkään lintulajeista voivat jäädä pesimään. Muuttomatka Afrikkaan on varmaankin yksi syy lintujen vähenemiseen, mutta jospa tulevaisuudessa pikkulinnut eivät enää muuta meille asti, koska Suomi on niille liian vaarallinen pesimisympäristö.
(Alkuperäinen 30.8.2019)
Matti Sarmela
28.9.2021
Syntyvyys ‒ uuden sukupolven synnytyslaitos pelastaa ihmislajin
Uusi totaalinen rakennemuutos. Rakennemuutos digitaaliympäristöön synnyttää universaalin yhtenäiskulttuurin, jossa ei ole enää mitään vanhoja yhteisörakenteita, tuskin edes kansallisvaltioita, jotka kykenisivät huolehtimaan maailmankansalaisten sosiaalisesta turvallisuudesta tai työvoiman tuottamisesta. Digitalisaatio ja robotisaatio tekee maapallosta yhden planetaarisen talousalueen, jossa vallitsee tavaroiden ja työvoiman vapaa liikkuvuus, globaali talous. Tulevat sukupolvet eivät enää synny johonkin yhteisöön, he eivät kuulu kansallisvaltioon eikä heillä ole enää kotiseutua tai muuta paikallista identiteettiä, kuin joku gigapoli, jossa he kulloinkin asuvat.
Postlokaalisessa maailmankulttuurissa avioliitto katoaa eivätkä lapset kasva enää perheissä niin kuin paikallisten kulttuurien aikakaudella. Tilalle tulee ilmeisesti oma teknosysteeminsä tai konserninsa, joka tuottaa globaalin työvoiman. Valvottu, kaupallinen lisääntymislaitos vapauttaisi lopultakin ihmisen kaikesta lokaalisen kulttuurikauden perinnöstä ja niistä velvollisuuksista, joita nykyisen ajan kansallisvaltiossa eläminen yksilölle asettaa. Reproduktiolaitokselle voidaan keksiä joku inhimillinen nimitys ja luonteeltaan ne olisivatkin yhteisöjä, jossa uudet sukupolvet syntyisivät, kasvaisivat ja saisivat parhaan tieteellisteknisen valmennuksen tulevaa globaalia työelämää varten.
Kehitys on jo tässä
Avioliitto muuttuu seksikontakteiksi. Länsimaissa ei enää ole seksuaalinormeja eikä niitä ihanteita, jotka pitivät pystyssä paikallisyhteisöjä, niiden avioliitto- ja perheinstituutioita. Vähitellen kaikkialla maailmassa vallitsee ns. promiskuiteetti, täydellinen seksuaalinen normittomuus ja sosiaalinen anomalia. Rajoja rikkova taide, tajuntateollisuus, feminismi tai seksitutkimus eivät varmaankaan löydä enää mitään sellaista entisajan seksuaalinormia tai -ihannetta, jonka ikeestä nykyajan ihminen tulisi vapauttaa.
Länsimainen ihminen on jo single, yksilöihminen, joka ei kykene elämään kestävissä ihmissuhteissa, joka ei todellisuudessa pysty rakastamaan muita kuin itseään, jolla ei ole kohta pysyvää sukupuoltakaan. Postlokaalinen maailmankansalainen voi elämäntilanteensa mukaan elää eri puolilla maapalloa, homo-,hetero, muissa seksisuhteissa, harrastaa polyamoriaa, polygamiaa, polyseksiä kaikenlaisissa ihmissuhteissa, eikä mikään suhde kestä enää niin kauaa kuin lasten kasvattaminen aikuiseksi vaatisi. Kestävä, "elinikäinen" avioliitto on vapaan seksikulttuurin antirakenne ja menettää merkityksensä.
Feminismi ja miessukupuolen jatkuva syyllistäminen on johtanut jatkuvaan perheensisäiseen vertailuun, koko kulttuurin sukupuolittamiseen ja samanlaisuustasa-arvon vaatimiseen. Entisajan perheen sisäinen roolijako ja roolimallitkin ovat kadonneet, nykyajan lapset elävät ydin-, uus-, sateenkaari- ja sijaisperheissä, yhä useammat yksinhuoltajaperheissä; pirstoutunut perheinstituutio ei enää tarjoa uusille sukupolville tasapainoista ja turvallista kasvuympäristöä.
Vapaa kasvatus on tuhonnut vanhemmuuden. Koteihin ja kouluihin masinoitu vapaa, väkivallaton kasvatus on muuttanut perheen ja koulujenkin perinteiset auktoriteettisuhteet, ja tuottanut Suomeenkin "mä haluun" -narsisteja, egonuoria, jotka eivät kykene luomaan pitkäaikaisia ihmissuhteita eivätkä sopeutumaan yhteiskuntaan. Luottamus toiseen ihmiseen, lähimmäisyys, empatia, hyvä käytös, kaikki yhteisönormit ja velvollisuudet katoavat. Vapaa kasvatus kumuloituu sukupolvi sukupolvelta. Tulevaisuudessa lapset kasvavat yhä itsekeskeisemmiksi eivätkä edes halua uhrata elämästään vuosikymmeniä jälkeläisten hoitamiseen.
Lapsiperheissä on yhä enemmän ongelmia, joihin yhteiskunnan on puututtava. Vanhemmat eivät jaksa kasvattaa lapsia yhteiskunnassa, jossa heiltä on otettu pois todelliset oikeudet ja auktoriteetti. Yhteiskunta, jopa tuomioistuimet vahtivat lasten oikeuksia, vaatimatta heiltä velvollisuuksia tai kunnioitusta vanhempiaan kohtaan. Kurinpito-ongelmat alkavat uhata jo koululaitostakin, opetuksen taso laskee eikä kukaan tiedä, selviävätkö suomalaiset enää globaalissa työkilpailussa.
Teknisesti yhä vaativammaksi käyvässä yhteiskunnassa vanhemmuuden yllä kasvaa ahdistus siitä, ettei heidän lapsensa menesty koulussa vaan ajautuu huono-osaiseksi ja kenties huumeidenkin käyttäjäksi. Yhä useammat nuoret katsovat, etteivät he pysty kasvattamaan lapsiaan yhä epävarmempaan yhteiskuntaan eivätkä varjelemaan heitä nykykulttuurin uhilta ja ongelmilta. Lapsiperhe ei enää ole onnellisen elämän perusta.
Globaali elämänmuoto. Jos työ muuttuu yhä lyhytjännitteisemmäksi projekti- tai pätkätyöksi tai yrittämiseksi, omaa uraa ei voi uhrata avioliitolle ja perheelle. Elämä on jatkuvaa muutosta, yhä hektisempää liikkumista, kännykkäelämää, ajelehtimista globaaleissa nettilaumoissa. Työmarkkinoita kiertävä projektityöläinen kykenee selviämään vain yksin, taistelemalla oman olemassaolonsa ja oikeuksiensa puolesta.
Reproduktiolaitos tuo muutoksen
Huippuihminen syntyy. Tulevaisuudessa valtiot - niin kauan kuin niillä on vielä omaa yritystoimintaa - ja yksityiset konsernit perustavat reproduktiolaitoksia, jotka tuottavat uudet sukupolvet, globaalien teknokoneistojen uuden ihmistyövoiman. Synnytyslaitoksiin valittaisiin vain perimältään terveitä valioyksilöitä tekemään lapsia. Vanhemmiksi valitut olisivat ammattisynnyttäjiä, joiden perimä täyttäisi tieteellistekniset vaatimukset. Tulevaisuudessa lapset voidaan synnyttää varmaankin jo keinotekoisesti, laboratorioiden liukuhihnoilla. Valvotussa reproduktiossa voitaisiin tuottaa huippusuorittajia ja erikoisihmisiä, joita postlokaalisen kulttuurin tuotanto-, urheilu- tai tajuntateollisuus tarvitsee. Synnytyslaitokset tekisivät myös mahdolliseksi lopultakin rajoittaa maapallon väestönkasvua.
Reproduktiolaitokset ovat huipputeknologian teknoyhteisöjä, jotka genetiikan, kasvatuksen ja fysiologian viimeisimpiä tutkimustulosten mukaan kasvattavat perimältään terveitä, tasapainoisia ja tietenkin älykkyydeltään huipputasoa olevia ihmisyksilöitä, joilla on kaikki edellytykset elää digitaalisessa maailmankulttuurissa onnellisen ja tuotteliaan elämän. He saisivat huippukoulutuksen, parhaan älykkyys- ja virikekasvatuksen, kaiken sen suorituskyvyn, mitä tieteellistekninen ihmistrimmaus kykenee tuottamaan.
Uusi ihmistuotanto. Ohjattu ihmistuotanto vähentäisi ratkaisevasti geneettisiä ja muita kehitysvirheitä ja voisi lopulta tuottaa vain täydellisiä työntekijöitä, jotka ovat fyysisesti ja psyykkisesti "huoltovapaita" , eivät kuluta terveyspalveluja ja pärjäävät roboteille. Ihmiskunnan lisääntymisen ohjaaminen tulee välttämättömäksi, kun terveys- ja sosiaalimenot kaatavat kansallisvaltioiden ja tulevaisuudessa myös globaalien teknosysteemien ylläpitämät sosiaalipalvelut. Epäterveitä lapsia ei globaalit työmarkkinat ota huolehtiakseen ja postlokaalisessa kulttuurissa, jossa kaikki yhteisöllisyys ja kollektiivisuus puuttuu, ei epäonnistuneita yksilöitä enää auteta julkisin varoin, yhteisöllisiä sosiaalirakenteita tuskin on olemassakaan. Ihmiselämän syntymästä kuolemaan hoitavat globaalit kaupalliset teknosysteemit.
Vapautettu maailmankansalainen. Globaali ihmislaji vapautuu perheväkivallasta, lapset kaltoinkohtelusta, teinit vanhempiensa mielivallasta ja aviopuolisot toinen toisistaan.
Seksiparit vapautuvat velvollisuudesta hankkia ja kasvattaa lapsia. Jokainen voi olla vain oma yksilönsä ja elää vain itselleen, hyvin harvat enää kykenisivätkään kasvattamaan lapsia väkivallattoman kasvatuksen, narsistisen liberalismin ja rajattoman tuottavuuden maailmassa.
Tulevat sukupolvet elävät jo kokonaan yksin omaa egoelämäänsä eivätkä tarvitse edes seksikumppania: robotit, tieteellistekniset seksivälineet ja simulaatio-ohjelmat riittävät. Sukupuolisuhteet toisen ihmisen kanssa menettävät nekin vähitellen mielenkiintonsa ja vähenevät, tai seksuaalivietti voidaan tukahduttaa, jopa eliminoida kokonaan ihmislajin perimästä. Mihinkä huipputeknologia ei pystyisi?
Näin ihminen vapautettaisiin kaikista niistä ongelmista ja tragedioista, joita seksuaalisuus on ihmislajille tuottanut, eikä yhdenkään feministin tarvitse enää kokea sukupuolittumisen tuskatiloja, synnytyskoneena olemista eikä sitoutumista lasten hoitoon. Vanhanaikaisen kotielämän epätasa-arvo, väkivalta, stressi ja epävarmuus katoaisivat. Vanhempien ei tarvitsisi olla huolissaan lastensa kehityksestä, koulumenestyksestä, huumeiden käytöstä eikä oman elämänuransa tuhoutumisesta. Perheväkivalta loppuisi kokonaan. Narsistisen yhteiskunnan ns. yksilöihmiset voivat täydellisesti uppoutua omaan egoelämäänsä ja yksilönoikeuksiinsa.
Globaali robottiaikakauden ihmislaji vapautetaan kansalaisyhteisöistä, perheestä ja avioliitosta, kaikista niistä siteistä, jotka nykyisin tukahduttavat modernin yksilöihmisen itsensä toteuttamista. Reproduktiolaitokset lopettaisivat kulttuurin primitivisaation ja ihmislajin rappeutumisen, pelastaisivat ihmiskunnan roboteilta.
(Postlokaalinen kulttuuri)
Matti Sarmela
15.1.2022
Kuntien kuolema. Ajatuksia sote-uudistuksen jälkeen
Sote-uudistuksen toteuduttua kaikki pieniin kuntiin jääneet palvelut voidaan yksityistää, siirtää alan firmoille. Se tarkoittaa, että käytännössä palvelutuotanto keskittyy maakuntien kaupunkeihin ja yritykset toimivat koko läänin alueella. Paikallinen kuntarakenne murtuu ja tilalle tulee paikkakuntien rajat ylittävä bisneskulttuuri. Se on varmaan nykyisten bisnespuolueiden tuleva tavoite. Kuntien hallintorakenteet käyvät tarpeettomiksi. Tulevaisuudessa kehitys johtaa ilmeisesti siihen, että paikalliset asukkaat maksavat yksityisille firmoille vain niistä palveluista, joita he itse tarvitsevat. Se on todellista verojen alennusta ja yksilönoikeuksien toteutumista.
Paikallisen politiikan rappio. Sote eli kuntien sosiaali- ja terveysalan uudistus on askel kohti keskitettyä digitaalikulttuuria, globalisaatiota, sanalla sanoen siirtymistä postlokaaliseen kulttuurikauteen. Seuraavassa rakennemuutoksessa häviävät kaikki paikalliset rakenteet. Paikallisuuden kuolema, myös kuntalaitoksen rappeutuminen on ollut jo pitkään näkyvissä. Kunnallisvaalit menettävät vaali toisensa jälkeen merkitystään. Äänestysprosentti on sekä kunta- että aluevaaleissa alhainen, ja kun ylivoimaisesti suurin osa aluevaltuuskuntiin valituista istuu jo oman kuntansa valtuustossa (76,7 %) tai eduskunnassa (7,8 %), jompikumpi paikallisista vaaleista tulee ennen pitkää tarpeettomaksi.
Median kasvavasta rummuttamisesta huolimatta vaalit kiinnostavat yhä vähemmän äänestäjiä, puolueiden on yhä vaikeampi saada ehdokkaita ja kunnan hallintoelimien toimintakulttuurista on tullut julkisuuspyrkyryyttä, kunnanvaltuutettujen oman egon julkituomista, yhä alatyylisempää kielenkäyttöä, vihapuhetta ja häikäilemätöntä "maalittamista". Mitä yhteistyötä kykenee tekemään kunnanvaltuusto, jonka jäsenet pyrkivät kaikin tavoin vain masinoimaan itseään julkisuuteen, käyttävät muista niin aggressiivista ja ala-arvoista kieltä, että joissakin pitäjissä kunnanvaltuuston jäsenille vaadittiin käyttäytymiskoulutusta ennen kuin toimikausi voitiin aloittaa.
Siirtyykö tämä toimintamalli nyt maakuntiin, jossa paikkakuntien väliset riidatkin ovat aina läsnä, ainakin niin kauan kuin kuntia on olemassa.
Hyvinvointikunnan kohtalo. Kunnallispolitiikan ihanteiden mukaan nykyaikaisen kunnan pitäisi olla kuntalaisten yhteisö, joka huolehtii kaikista kunnan asukkaista, mutta mikä yhteisö paikallinen virkamieskunta on lopultakaan ollut? Ja mitä jäljelle jäänyt itsehallinto voi kuntien asukkaille enää merkitä? Kunnissa on alettu harrastaa pelastusoppeja, joista tärkein on usko kunnanjohtajaan, tai pormestariin; oikea johtaja pelastaa kunnan ja sen talouden. Todellisuudessa keskenään riitelevät paikallispoliitikot tekevät johtajansa työn yhä vaikeammaksi ja yhä useammassa kunnassa riidat ratkaistaan erottamalla kunnanjohtaja ja vaihtamalla uuteen.
Nykyinenkään kunta ei enää ole yhteisö, niin kuin maaseudulla 1800- ja 1900-luvulla ajateltiin. Vielä sodan jälkeen kuntien terveys- ja sosiaalitoimi oli kuntalaisten omissa käsissä eikä hyvinvointipalveluita ollut enempää kuin, mitä kuntalaiset halusivat ylläpitää. Pienissä kunnissa ei ollut juuri muita kuin terveyssisar ja diakonissa, ja muita virkamiehiä kunnansihteeri, joka hoiti kunnan kaikki kirjalliset työt, vieläpä kirjastonkin. Entisajan intressiryhmät tekivät paljon talkoilla, rakensivat nuorisoseuran-, työväen- tai suojeluskunnan taloja, urheilukenttiä, kyläkouluja, kyläteitä, hoitivat yhteisiä asioita. Näin kunnat syntyivät.
Hyvinvointivaltion kehitys alkoi 1960-luvulla ja kunnista tuli eri alojen virkamiesyhdyskuntia tai pienoisvaltioita, jotka ottivat huolehtiakseen kaikista kuntalaisten tarpeista. Hyvinvointivaltio loi koululaitoksen, joka tuotti eri alojen virkamieskunnan ja työllisti Suomen, keskisuuressa kunnassakin on jo satoja työntekijöitä. Poliittiset puolueet ovat viidenkymmenen vuoden ajan kilpailleet siitä, mitä kaikkea palvelua kuntalaisille tulisi antaa, mediassa on jo todettu, että kunnille on valtion taholta annettu suunnilleen 500 tehtävää, joista niiden on lakisääteisesti huolehdittava.
Nyt kuntien työ katkaistaan ja kuntalaisia kaikkein eniten koskettavat hallinnonalat keskitetään. Meritokratian ainoa ratkaisu on keskittäminen, se on meritokratian kulttuurilaki. Johtaako sote-uudistus siihen, että globalisaatio kiihtyy ja suomalaisten terveydenhoito siirtyy ennen pitkää kansainvälisten teknosysteemien haltuun? Ja keskittääkö Suomi lopulta itsensä pois maailmankartalta?
Kansalaisten yhdenvertainen, tasa-arvoinen ja yksilönoikeuksia kunnioittava sosiaalityö ja terveydenhoito on jatkuvasti toistuva poliittinen fraasi. Kaikissa hyvinvointimaakunnissa kansalaisten elämän tuli olla yhtä turvallista, yhtä ammattitaitoisissa käsissä ja mieluimmin kokonaan ilmaista. Poliittisina ihanteina yhdenvertaisuus ja tasa-arvo ovat merkinneet sitä, etteivät kunnat ole voineet itsenäisesti päättää palveluistaan, vaan joutuneet kilpailemaan suurten kuntien kanssa samoista standardeista ja selvitäkseen velvollisuuksistaan pienten kuntien on ollut liityttävä suuriin. Jatkuuko samanlaisuuden demokratia vielä maakuntien kesken? Onko nykyinen maakuntajako vain ensimmäinen vaihe ennen kuin kunnat on lopetettava kokonaan ja maakunnat keskitettävä muutamaan (neljään) suuralueeseen, jotta sosiaalivaltio edes jollain tavoin pelastetaan.
Postlokaalinen kuntalainen. Hyvinvointimaakuntaansa kansalaiset tuskin tuntevat kotiseudukseen tai omaksi yhteisökseen niin kuin aikoinaan kyliä eikä paikallisilla yhteisöillä ole postlokaalisesssa kulttuurissa enää merkitystäkään. Ihmisillä voi olla asuinpaikkoja eri puolilla maata tai maailmaa, he voivat viettää aikaa missä minäkin vuodenaikana eivätkä halua edes pitää yllä paikallisia laitoksia tai kaikille yhteisiä hyvinvointipalveluja. Kun kunnasta on tullut pelkkä asuinpaikka, jonka odotetaan tarjoavan tarpeelliset "hyvinvointipalvelut", päivittäistavarat, viihteen ja huumeet, on samantekevää, kuka palvelut tuottaa kunhan ne ovat mahdollisimman edullisia ja täyttävät samat globaalit vaatimukset kuin muuallakin maailmassa.
Postlokaalinen kulttuuri on rajaton ja paikaton digitaalikulttuuri, globaali, universaali järjestelmä, jonka perusrakenteita ovat planetaariset toimintaverkostot, maanosavaltiot ja gigapolit. Tulevaisuuden luo digitalisaatio, automaatio, robotisaatio. Digitaalitekniikka tekee mahdolliseksi maapallonlaajuiset talous-, hallinta- ja tietojärjestelmät, eri alojen globaalit teknosysteemit, jotka ovat ottaneet haltuunsa toimintaympäristönsä tiedon, tekniikan ja tulevaisuuden. Ihmiskunta siirtyy yhteiseen digitaaliseen kulttuurijärjestelmään, yhteiseen virtuaalitodellisuuteen.
Maakunnat ovat yksi askel kohti globaalisti toimivaa yhteiskuntaa ja ehkä lopulta pitää kysyä, tarvitsevatko uudet sukupolvet paikallisia kulttuurirakenteita ja kollektiivista tai edes jollain tavoin yhteisöllistä elämänmuotoa. Vapaa kasvatus on tuottanut sukupolvia, jotka elävät vain itselleen, omaa globaalia digitaalielämäänsä, ikiomaa virtuaalitodellisuuttaan. Maapallolle agraarikulttuurien aikana syntynyt yhteisöllisyys on kuollut, kylien ns. arvomaailma: naapuruus, lähimmäisyys, yhteisöjen eettiset käyttäytymisnormit, sukupuoli- ja perhemoraali, kaikki velvollisuudet kanssaihmisiä kohtaan; empatia ja sympatia eivät enää toimi postlokaalisessa digitaalikulttuurissa. Kaikki paikalliskulttuurien ajan moraali-ihanteet, hyvät tavat ja velvollisuuden muita kohtaan ovat muuttuneet ahdasmielisyydeksi, yksilöä kahlehtiviksi tabuiksi, primitiiviseksi menneisyydeksi. Niiden tilalla ovat rajattomat yksilönoikeudet ja yksilönvapaudet.
Kun digitaalitekniikka täydellistyy, katoavat myös kuntien sosiaaliset rakenteet ja keskinäiset tavat, kuten häät ja hautajaiset, tai yhdistystoiminta. Nekin siirtyvät internettiin, virtuaalitodellisuuteen. Postlokaalisesta ihmisestä on tulossa yhä suuremmissa tilapäisissä internetjoukoissa sukkuloivaa massaa, kännykkäkansaa, jonka mielenkiinto suuntautuu angloamerikkalaiseen elämänmuotoon ei omaan paikalliseen kulttuuriin. Tärkeintä on näyttää itseään internetissä, perustaa joku oma intressiryhmä vaatimaan yhteiskunnan huomiota tai osoittaa mieltään milloin minkäkin kapinan puolesta. Digitaaliajan yhdistysten tarkoitus on tuottaa jäsenilleen jotain hauskaa, viihdettä, pelejä tai sielunelämää milloin minkäkin amerikkalaisen somebisneksen muodikkailla opeilla. Nykyajan kanssakäyminen on yhä tilapäisempää, merkityksettömiä kertakäyttökontakteja satunnaisissa tapaamisissa, joissa ihmiset etsivät toisiaan; hyppimistä kädet pystyssä rokkikonserteissa.
Nyt on vuorostaan katoamassa nykyinen kunnalliselämä, kaikki mikä on kuulunut kuntalaisten kanssakäymiseen, ylläpitänyt yhdessä tekemistä ja keskinäistä auttamista. Vapaasti kasvatetulla sukupolvella ei ole enää velvollisuuksia isänmaataan, äidinkieltään eikä kotiseutuaankaan kohtaan eivätkä tulevat suomalaiset ilmeisesti tarvitse paikallisista palveluistakaan muuta kuin sen, joka koskee heidän omaa toimeentuloaan ja terveyttään. Suomikin lähestyy jo yhteiskuntaa, jossa vain oma bisnes on merkityksellistä.
Kuinka paljon tarvitaan hyvinvointipolitiikkaa. Mediajulkisuuteen pyrkivät federalistit, kosmopoliitikot, geopoliitikot ja maailmanhallinnon utopistit ovat aloittaneet kansallisen hyvinvointivaltion mustamaalaamisen. Kansallisvaltioita aletaan katsoa globaalin kehityksen näkökulmasta, ihmiskunnan menneisyytenä. Globalisaatio ja lokalisaatio ovat toistensa vastakohtia, kun toinen kehityssuunta voittaa, toinen menettää merkityksensä.
Euroopan Unioniin liittyminen on ollut osa Suomen "postlokalisaatiota" ja kun yhä suurempi osa kansallisia kulttuurirakenteita katoaa, myös kansallinen politiikka menettää väistämättä merkityksensä. Maakuntahallinto on yksi vaihe Suomen paikallisen kulttuurin katoamista ja keskittymistä kohti globaalien teknosysteemien aikakautta, sitä kapitalismin tilaa, jossa vallitsee pääoman, tavaran ja työvoiman rajaton, vapaa liikkuvuus. Maailman pääomien keskittyessä kansalliset hyvinvointivaltiot lähestyvät vaihetta, jolloin yhteiskunta ei enää kykene ylläpitämään kollektiivisia rakenteitaan, vaan valtion palvelutuotantokin globaalistuu, siirtyy universaalien teknosysteemien haltuun.
Kansallisesta politiikasta on tullut mediabisnes, viihdettä muun mediaviihteen joukossa. Viikkokaupalla tai jo kuukausitolkulla ennen vaaleja televisiossa ja muissa medioissa alkaa pyöriä vaalishow: keskusteluja, väittelyitä, haastatteluja, gallupeja, tutkijoiden analyysejä. Ilman kaikkialle läpitunkevaa mediamyllytystä, vaalimainontaa, TV:n ääntenlaskentarituaaleja ja voitonjuhlia politiikalla ei ilmeisesti olisi kansalaisten elämässä paljoakaan merkitystä.
Suomalaiset poliitikot, talousasiantuntijat ja tutkijat toinen toisensa jälkeen nousevat julkisuuteen pelastamaan maan taloutta. Pelastaminen on yhä suurempi osa mediaviihdettä, Euroopan osavaltiona Suomella on yhä vähemmän mahdollisuutta ohjata tulevaisuuttaan, sen on vain sopeuduttava globaaliin talouteen. Puolueiden välillä on eroa vain siinä, kuinka kiihkeästi ne ajavat rakenteellista sopeutumista vai yrittävätkö ne vielä jarruttaa suomalaisen kansallisvaltion häviämistä. Äänestäjätkin tietävät, että politiikka on yhä enemmän vain tyhjää puhetta, poliitikkojen oman uran luomista. Politiikka on ehdokkaiden henkilökohtaista urakilpailua, se tarjoaa mahdollisuuden nousta näkyviin ja lopulta päästä kansainvälisiin tehtäviin, EU:n huippuvirkoihin. Poliittinen näyttämö siirtyy Brysseliin.
(Postlokaalinen kulttuuri)
(16.6.1921)
Tässä tekstisi alkaa. Voit klikata tästä ja alkaa kirjoittamaan. Rem aperiam eaque ipsa quae ab illo inventore veritatis et quasi architecto beatae vitae dicta sunt explicabo nemo enim ipsam voluptatem quia voluptas sit.
Quia voluptas sit aspernatur aut odit aut fugit sed quia consequuntur magni dolores eos qui ratione voluptatem sequi nesciunt neque porro quisquam est qui dolorem ipsum quia dolor sit amet consectetur adipisci velit sed quia non numquam eius.