ANTROPOLOGIA. Kulttuuriantropologian oppiaineen perustaja ja alan ensimmäinen varsinainen professori Helsingin yliopistossa. Aloitti 1960-luvulla kulttuuriantropologian opetuksen ja teki 1972 sotien jälkeen ensimmäisenä suomalaisena tutkijana kenttätyö­matkan Euroopan ulkopuoliseen kulttuuriin. Organisoi Suomen Antropologisen Seuran perustamisen ja aloitti seuran lehden Suomen Antropologi - Finlands Antropologi julkai­semisen 1976; ollut mukana valtion komiteassa ja Helsingin kaupungin toimikunnassa, joiden työn tuloksena Suomeen saatiin Kulttuurien Museo. Luotsannut oppiaineen läpi vastustuksen, jota vieraiden kulttuurien ja yhteiskuntien tutkimus tuolloin kohtasi. Vakiin­nutti kulttuuri- ja sosiaaliantropologian empiiriseksi tieteeksi, jonka opiskelijoiden tuli tehdä omakohtaista kenttätyötä valitsemassaan Euroopan ulkopuolisessa kulttuurissa. Hänen aikanaan kulttuuri- ja sosiaaliantropologiasta kasvoi kansainvälisestikin tunnus­tusta saanut tutkimusala, jonka opiskelijat ja väitöstutkijat tekevät opinnäytteitä ja väitös­kirjoja kaikissa maanosissa.

PERINNEATLAS. Saanut työstään Suomen perinneatlas Tieto-Finlandia -palkinnon 1994 (käännetty saksaksi ja englanniksi). Tutkinut suomalaisia häätapoja, karhua suo­malaisten elinympäristössä, vuotuisia juhlia (juhlatulia, kirkkomessuja ja kirkkopyhiä, kihupyhiä, praasnikoita), nuorten seurustelua ja suomalaista haltiauskoa).

THAIMAA. Tehnyt kenttätyömatkoja Pohjois-Thaimaahan vv. 1972-1973, (1982-83), 1984-1985, 1997-1998 ja 1999. Julkaissut Thaimaan kyläyhteisöistä teokset: Paikallis­kulttuurin rakennemuutos (1979, 1985) ja Kohtalon lait eivät katoa. Elämää Pohjois-Thaimaan kylissä (2004; Laws of Destiny Never Disappear. Culture of Thailand in Postlocal World (2005) ja Kuvaraportti Thaimaasta I. - III. (2019), jossa on julkaistu yli 3000 diakuvaa vuosilta 1972 - 1999.

RAKENNEMUUTOS. Kiteyttänyt kulttuurin rakennemuutoksia koskevat näkemyksensä teoksessa Rakennemuutos tulevaisuuteen. Postlokaalinen maailma ja Suomi (1989), jossa on kuvattu lokaalista, delokaalista ja postlokaalista kulttuurikautta. Nykyisen kiin­nostuksen kohteena kulttuurin finaalistuminen, maanosavaltioiden synty ja valtiokulttuu­rien katoaminen. Uusin teos Postlokaalinen kulttuuri. Kehityksen finalisaatio on ennus­tus siitä, millainen on lopullinen digitaalinen maailmankulttuuri, jossa kaikki paikallisten ja kansallisten kulttuurien rakenteet ovat kadonneet ja ihminen, ympäristö ja tulevaisuus ovat globaalien teknosysteemien täydellisessä valvonnassa.

Järjestänyt ensimmäisen yleisen Kulttuurit ja luonnonympäristö -luentosarjan Helsingin yliopiston Humanistisessa tiedekunnassa, vaikuttanut ratkaisevasti Suomussalmen vie­nalaiskylien vanhan Murhijärven erämaan suojelemiseen. Vihreän Elämänsuojelun Lii­ton perustajia ja entinen pitkäaikainen puheenjohtaja.

Avainsanoja

• kulttuurin rakennemuutos; sopeutuminen tulevaisuuteen; finalisaatio

• lokaalinen, delokaalinen, postlokaalinen kulttuuri

• universaali digitaalikulttuuri; gigapolien maailma; globaali ihmislaji

• planetaariset teknosysteemit; rajaton meritokratia

• kulttuuri-imperialismi; tajuntateollisuus; kehitysuskonto

• maapallon pelastamiseen perustuva totaalinen ihmisen, ympäristön ja

tulevaisuudendigitaalinen valvonta

• metsästäjä-keräilijäkulttuurin, kaskikulttuurin ja agraarikulttuurin rakenteet

• suomalainen tapaperinne; Thaimaan paikalliskulttuuri

• perinteentutkimuksen tilastolliset menetelmät; kansankulttuurin kartoitus

Tutkijankuvaa

Matti Sarmela on ympäristöantropologi ja kulttuurijärjestelmien tutkija, joka on kirjoitta­nut erityisesti menneisyyden ja tulevaisuudenkin rakennemuutoksista niin Suomessa kuin Thaimaassakin. Soveltanut tilastollisia menetelmiä perinneaineiston tutkimukseen ja mm. opettanut 1970-luvun alussa nonparametrista tilastotiedettä (teos "Perinneai­neiston kvantitatiivisesta tutkimuksesta"). Suomen perinneatlaksessa Sarmela on luonut uutta kartoituksen teoriaa ja määritellyt karttatyyppejä, levinneisyyskarttojen ohella kar­tastossa on käytetty rekisterikarttoja, rekonstruktiokarttoja ja tilastokarttoja, mm. hääta­vat on esitetty tilastokartoilla.

Sarmela on yksinäinen tutkija, joka ei ole sopeutunut perinneromantiikan hallitsemaan kansanrunoudentutkimukseen. Hänen mukaansa folklore ei ole ajatonta, ylihistoriallista traditiota, perinnettä tai jatkumoa, jota kulttuurin jäsenet omassa elämässään seuraavat. Yhteiskun­nat sopeutuvat uuden valtatekniikan varassa syntyvään uuteen kulttuuriympä­ristöön, tulevaisuuteen. Kaikissa rakennemuutoksissa syntyy uusi kulttuurijärjestelmä, myös uudet ympäristöselitykset ja toimintatavat, uusi ympäristöfolklore, joka osaltaan ylläpi­tää ja selittää uuden elämänmuodon välttämättömyyksiä.

Teoksessa Rakennemuutos tulevaisuuteen on ensimmäistä kertaa Suomessa tarkastel­tu metsästäjä-keräilijöiden (eräkauden), kaskiviljelijöiden ja talonpoikien kulttuuria oman aikansa ympäristössä toimivana kokonaisuutena, kulttuuriekologisena systeeminä, il­man evolutionismin ennakkokäsityksiä ja kehitysuskon värittämää näkökulmaa mennei­syyteen. Ihmisen kulttuurikaudet on jaettu kolmeen päätyyppiin: lokaalisiin (paikallisiin), delokaalisiin (ylipaikallisiin) keskitettyihin kansallisiin valtiokulttuureihin ja tulevaan post­lokaaliseen (paikattomaan), universaaliin digitaalikulttuuriin.

Samaa näkemystä Sarmela on seurannut Suomen perinneatlaksessa. Kartoilla on pyrit­ty seulomaan eräkauden, kaskikauden (Itä-Suomi) ja talonpoikaisyhteiskunnan (Länsi- ja Etelä-Suomi) kulttuurijärjestelmän ominaisrakenteet, ympäristökäsitykset ja uskonnol­liset selitykset.

Postlokaalisesta kulttuuria ennakoivassa teoksessa Postlokaalinen kulttuuri Sarmela tarkastelee digitaalitekniikan (automaation, robotisaation) synnyttämää universaalia (planetaarista) kulttuuria, josta kaikki nykyisen delokaalisen kansallisvaltion rakenteet ovat menettäneet merkityksensä. Ihmislajin kulttuurin siirryttyä kokonaan globaaliin digi­taalitodellisuuteen (virtuaalitodellisuuteen) katoavat kaikki kiinteä paikalliset rakenteet: kansallisvaltiot, maakunnat, pitäjät, seurakunnat; samoin paikallisiin kulttuureihin kuulu­neet instituutiot, kuten avioliitto ja perhe. Rakennemuutos koskee myös henkisiä raken­teita: arvoja ja ihanteita, uskontoja, maailmankatsomusta ja moraalinormeja. Postlokaa­lisessa maailmankulttuurissa ei enää ole pysyviä ihmissuhteita, eettisiä normeja, empa­tiaa; omatunto on valvontakamera, kaikkialle ulottuva ubiikki, täydellinen ihmisen, luon­non ja tulevaisuuden digitaalinen valvonta.